Jos uskaltaa jo hymyillä :)

Ihanaa päästä kirjoittamaan!! Sairaalajakson jälkeen sain kuumetaudin ja siinä menikin sairaalasta pääsyn jälkeen loppuviikko maatessa. Tuntui silloin muutenkin ettei mikään helpottanut ja mahaa kramppasi ja napsin särkylääkettä särkylääkkeen perään. Minä joka ei pystynyt vielä pari vuotta sitten ottaa särkylääkettä pääkipuun, koska "en halunnut ylimääräistä mun kehoon"... jep jep.

Kun kuume laski ja olo parani, ekat päivät koulussa oli tuskaa. Väsytti, ahdisti ja treenamattomuus painoi mieltä. Puolitoista viikkoa ilman kunnon treeniä ja sitten kun palasin treenaamaan oli taas kuin nollasta oltaisiin liikkeelle lähdetty. Monet varmasti tietävät tämän tunteen.

Mulla vielä alla isot kortisonit ja muut lääkitykset, jotka edesauttoi kunnon alas menemistä nopeasti. No ei auttanut kuin puskea eteenpäin. Ja voin nyt sanoa kuinka ylpeä olen itsestäni, että jaksoin mennä salilla ja jaksoin treenata, vaikka se tuntui tuskalta ja sellaiselta, etten enää ikinä pääse siihen kuntoon tai mielialaan mikä mulla oli ennen taukoa. Puolitoista viikkoa ja tuollaista jälkeä se jo tekee... huh huh.

Aloitin samoilla saliohjelmillani, mutta vähensin painoja ja tein vähemmän toistoja. Nyt taas tuntuu, että olen päässyt kiinni "entiseen" ja treeni taas kulkee. Vaikka kortisoni varmasti hidastaa, mutta kunhan pääsen salille ja saan lihaksissa tuntumaan, voin olla ylpeä.

Viime viikolla esimerkiksi kävin 5 kertaa salilla. Vaikka nyt sain riesaksi yskän, joka on sitkeässä, niin silti salilla oon käynyt muistaen onneksi levätä välillä.

Sitten syömisiin. Se on ollutkin enemmän haasteena. Kun yhdessä vaiheessa mulla kirjaimellisesti tuli vain kaikki ulos, siirryin siihen asenteeseen, että nyt syön syön syön. En katsonut sokerimääriä tms. vaan söin, että yksinkertaisesti jaksoin. Mulla oli vielä aamuisin sellaista pahoinvointia, etten meinannut saada mitään alas ja sitten illalla tankkasin. Toki tämä oli eri tilanne, kun kaikki tuli suoraan ulos mitä suuhuni pistin.

Nyt sitten taas pitäisi siitä päästä eteenpäin, että maha taas toimii hitaammin. Olen nyt kyllä arkipäivät syönyt mielestäni hyvin -  ja säännöllisesti. Viikonloppuna onkin sitten mennyt vähän niin ja näin, kun poikaystävän kanssa aina tulee herkuteltua tosi paljon. Mä en oikein osaa sanoa onko se kuinka hidastava tekijä kun tuppaan niin paljon viikonloppuisin herkuttelemaan. Ja tosi huono omatunto siitä sitten jää koko viikoksi, mikä kyllä antaa motivaatiota sitten taas arkipäivät syömään hyvin.

Paino on siellä 53kg, mikä on musta ihan kohtuullinen. Pituuttakin tullut vielä lisää tässä, joten vaikka pari kiloa tullut lisää niin se tasoittaa. Kroppa ulkoisesti on vähän niin-ja-näin. Välillä tuntuu, että kunto on kireä ja ylävatsalihakset sieltä vielä tulee esille ja välillä taas maha tosi pyöreänä (joo turvotusta tietenkin), ja muutenkin kroppa löysänä. Tietenkin se mitä syö ja näin, vaikuttaa paljon. Mutta silti on vaikea saada sellaista realistista otetta, että miltä tämä mun kroppa at the moment nyt näyttää.

Tavoitteita tai toiveita olisi kyllä kiristää varsinkin mahan aluetta niin, että saisin siitä itsevarmemman olon. Joo turvotukselle ei voi silloin tällöin mitään, kun mun maha on muutenkin mitä on, mutta perusilme olisi hoikka vatsa jossa näkyisi lihaksia. Kyllä kiitos!!! No se vaatisi sen ruokavalion täydellisen viilaamisen...

Muuten oikeastaan voin olla ihan semi-tyytyväinen. Toki peruslöysää voisi kiristää, mutta ne on sitten seuraava askel joka liittyy paremmin ruokavalioon.

Haluaisin nyt ehdottomasti päästä enemmän tänne kirjoittelemaan, nytkin ehdin koska mulla on tänään erikoisvapaapäivä. Muuten vie aikaa koulu ja treenit jo tosi paljon.

Mutta palaillaan pian,

pus pus  ♥

Osastolla part 100000

Joskus sitä kysyy itseltään, että miksi aina minä...?

Postauksia ei ole kuulunut. Koulu on vienyt aikaa ja veri on sitten alkanut taas lentää. Biologinen lakkasi toimimasta ja ollaan sitten uusiksi pattitilanteessa että mitäs sitten... Nyt tultiin tänään sitten osastolle kun olo jo sen verta heikko, että en halua pitkittää tilannetta itse ainakaan.

Kortisonia ja antibioottia nyt ainakin suoneen ja katsotaan sitten mihin tästä edetään... Ei ne varmaan tilannetta pois vie, niin kuin ei keväälläkään, mutta jos hidastaisi niin, että normielämä sujuisi? Uusi biologinen tulee sitten lokakuun puolivälissä, eli sitä pitää odottaa nyt näillä väliaikaisilla ratkaisuilla.

Joskus sitä kyseenalaistaa, että milloin raja tulee vastaan? Henkisestihän tämä on tosi raskasta ja se, että saa vain 2kk nauttia toimivasta lääkkeestä.. Samaan aikaan tekisi mieli käydä salilla ja kehittää itseään, niin sitten hidastaa tällainen aika kovasti.. Terveys kuitenkin etusijalla.

Harmittaa, että tämä blogikin on vaikeassa asemassa kun en ole ehtinyt tai pystynyt kirjoittamaan. Nyt kun pystyn, ei tämä ole tietenkään sellaista matskua mitä haluaisin pihalle. Alkaa kallistua johonkin "ibd blogiin"... No jossei muuta niin kesällä treenasin hyvin, ja ruokavaliokin oli tasapainossa. Jotain positiivista siis tuolla historiassakin.

Makaaminen täällä ei ole mun lempparihommaa, mutta jos hyvin menee saan huomenna jo lähteä kotiin kun ei täällä paljon muuta voida tehdä. Peukut pystyssä ja sillai!

♥♥ minä

Uusi viikko käyntiin

Kouluun on jo tietyllä tavalla tullut tässä viikon jälkeen totuttauduttua. Siis sillä tasolla, että tietää vähän mihin mennä ja missä on mitäkin, ihmisten nimet ja muut ovat jo muistissa.. edes joltain osin. Herätyksetkään ei enää niin pahalta tunnu, vaikka ei se varmaan ikinä ole mitään unelmaa nousta aikaisin.

 

Totuttelemista on siinä, kuinka niin erilaista tuo on peruskouluun verrattuna. Ei enää tavallisia tunteja tai yksinkertaista lukujärjestystä. Nyt meillä on tämä viikko vielä erikoisviikkoa, jolloin ryhmäydytään ja tehdään vähän koulutyöstä poikkeavia asioita.

 

No kuitenkin ajattelen niin, että oon joka päivä askeleen lähempänä valmistumista ja sitä, että saan tosta ammatin itselleni. Se on tärkeintä. Tietenkin siinä auttaisi ystävät ja rento ilmapiiri, mutta se tulee varmaan ajan kanssa sitten. Oon aina ollut sellainen, että mun on vaikea tutustua uusiin ihmisiin ja kaverijoukot aina pysyneet aika maltillisina. Ja sitten kanssa usein tuun toimeen myös poikien kanssa, joita ei juurikaan meidän koulussa ole... Joten nyt mennään näillä ja katsotaan mitä viikot-kuukaudet ja vuodet tuo tullessaan.

 

Liikuntaa on ehtinyt harrastamaan, mutta viime viikolla juuri huomasi sen, kuinka koulu tosiaan vie paljon paljon paljon aikaa, ja tietenkin se perus väsymys päälle ettei kokoajan jaksa olla edes menossa vaan haluaa istua siihen koneellekin tai vain maata sängyssä kännyllä. Sitten pitää priorisoida, että menenkö treenaamaan vai koitanko nähdä myös niitä ystäviä... Jos koulu vaikka päättyy 16 ei kauheasti ole aikaa jos kuitenkin haluaa olla ajoissa kotonakin, että jaksaa huomenna. Mutta sitähän se arki on.

 

Ja vielä aluksi kun ei edes ole mitään sellaisia "kotihommia", joita tulee varmasti kun koulu tästä starttaa enemmän käyntiin. Eli nyt vielä on hyvin, kun ei tarvitse kotona työskennellä. Sitten kun kotihommat päälle niin aikaa ei jää senkään vertaa.

 

Viime viikolla tuli kuitenkin 4 kertaa treenailtua. Salia ja yksi zumba. Sali on nyt ollut enemmän suosiossa, varmasti kun sinne voi vain mennä tosin nuo saliruuhkat ärsyttää tosi vahvasti, joten tänään menen sitten illaksi ryhmäliikuntaan. Kesällä jotenkin sain enemmän motivaatiota tuohon saliin, juuri kun vierumäellä kävin päivittäin vetämässä salitreeniä ja on saanut vähän uutta tuntua siihen.

 

Paino on noussut ja jatkaa varmaan nousemistaan... Vuosi sitten tähän aikaan (about) oli paino niin alhaalla ja muutenkin olo mitä oli, kun sairautta ei oltu vielä diagnosoitu. Nyt tietenkin kun lääkkeet puree ja ruoka imeytyy, niin toki se painokin eritavalla nousee. Eli ei pitäisi tuijottaa numeroita, niin kauan kun on normaalipainossa ja vanhat vaatteet menee päälle. Tosin itse niitä virheitä vain näkee sieltä peilistäkin, että vaikea sitten mitata missä raja.

 

Laihduttaa en tietenkään haluaisi senkään takia, ettei lähde taas sinne väärään suuntaan. Olen kyllä viime aikoina syönyt paljon kuivattuja hedelmiä ja kind of jäänyt niihin koukkuun. Tosin olen koittanut tasapainoittaa, että en syö siihen päälle sitten mitään 3 leipää vaan otan niitä vaikka iltapalaksi. Kaloreita en ole kuitenkaan laskenut. Tai sokereita. Tai mitään.

 

Hyviä puolia: tissit on ehkä hitusen kasvanut, en ole niin tarkka kaikesta mitä pistän suuhuni (tietynlainen ortoreksian piirteisyys hävinnyt), liikunta on hauskaa - ei pakonomaista, olen rennompi ruoan suhteen ylipäätään

Huonot puolet: huomaan lihoneeni, peilikuva ei miellytä mm. vatsan tai jalkojen rasvasta katsoen..., ruokahalu välillä mitä on (nälkä kokoajan - tai ei nälkä ollenkaan...)

 

Vähän niinkuin sellainen tunne että jotain pitäisi tehdä, mutta ei kuitenkaan liikaa muutoksia. Hankalaa!! Olen koittanut nyt tehdä niin, että kunhan  liikun paljon, ja syön perusterveellisesti sen pitäisi olla ok, mutta samalla kun ahdistaa lihominenkin... Ugh, no katsotaan mitä tästä tulee...

 

Nyt vaihtamaan treenivaatteet ja treeneihin!! Palaillaan

Ja minne se meni?!?

Loma... Se on nyt sitten ohi.

Voin vannoa, etten ole ehtinyt istua koneelleni ja avata blogia,  päästä purkamaan kesän ajatuksia vaan aika on hujahtanut ohi niin nopeasti. Viime postauksessa kerroin saaneeni opiskelupaikan ja tänään jo ensimmäisen päivän siellä ollutkin. Vau haikeaa ja outoa!

 

Haikeaa, koska tuntuu, että lapsuus on nyt ohi. Tavoitteet kohdistuvat tulevaisuuteen ja ajatukset nyt opiskelussa. Tietenkin olen nuori, eikä aikuisuus vielä iske, mutta silti. Ehkä tiedätte tunteen osa?

 

Kesä meni mulla hyvin. Treenasin, söin vapaasti (mutta kohtuudella) ja nautin. Oli hyvää fiilistä ja huono, mutta sairauteni pysyi hiljaa ja kortisonistakin on luovuttu. Eli hyvin rullaa siis yleiskatsomuksella.

 

Poikaystävä on edelleen matkassa mukana, jonka kanssa tein kesällä paljon kivoja juttuja! Toivotaan että kaikki kestää myös läpi tämän koulumyllerryksen minkä molemmat aloittavat.

 

Tänään pidin koulun jälkeen vielä kesän viimeisen "jätskiehtoollisen" ja nyt palaan raiteilleni. Tarkoitus olisi käynnistää arki ja samaan aikaan myös säännölliset syömiset ja sitäkautta myös terveelliset. Treenit kulkee hyvin, jaksan käydä ja treenata n. 4-5 kertaa viikossa. Toki nyt koulu etusijalla ja menen sen mukaan miten ehdin, kunhan pysyisi tuossa 4 voisin olla tyytyväinen.

 

Paino on hieman noussut, nyt varmaan sitä 52kg luokkaa. Toki en aio tuijottaa vaakaa, vaikkakin lomanesteitä on kertynyt. En ole tuijottanut päiviä tai laskenut kaloreita vaan syönyt jos on tehnyt mieli. Mitään roskaruoka-suklaalevy-jätskipakkaus-limu komboja en ole ahminut, vaan silloin tällöin jotain. Nyt kuitenkin haluaisin päästä siitä napsimisestakin eroon.

 

Toivottavasti nyt bloginkin kirjoittaminen jatkuisi vähän aktiivisemmin! Palaillaan asiaan, xoxo minä ♥

Olen elossa

Tuon otsikon voi kyllä yhdistää niin moneen asiaan. Viime postauksessa kuten kerroin, Toukokuu oli rankka sairauteni osalta. Koko kevät-talvi oli rankka sairauteni osalta, mutta Toukokuussa se kärjistyi noin kahden viikon sairaalajaksoon pätkissä. Noh, olen elossa ja IBD pitää tällä hetkellä matalaa profiilia. Vielä kun pääsee kortisonista eroon, voisi jo huokaista helpotuksesta. Kyllä näistä aina yli päästään, eikö?

 

Olen myös elossa kahden kesäduuniviikon jälkeen. Tämä viikko vielä tehdään töitä ja herätään 6, mutta sitten koittaa se loma ♥

 

Olen myös elossa, koska sain opiskelupaikan! Minä olen 3 vuoden päästä lähihoitaja jos kaikki menee nappiin, ja eiköhän mene kun pistän menemään. Mietin pitkään lukion ja lähäri-opintojen välillä, mutta mä tiedän, että tekeminen sopii mulle paremmin eli tämä on oikea suunta mulle.

 

Eli aika monta syytä miksi olen elossa muutakin kuin kirjaimellisesti.

 

Olen palannut myös kunnon treenaamiseen vaikkakin Toukokuussa piti hammasta purren jäädä sänkyyn makaamaan vaikka olisin niin tahtonut lähteä salille. Edelleen toi kortisoni kinnaa tossa ja eikä anna mulle välttämättä 110% mahiksia painaa, mutta mä meen silti niin täysiä kun jaksan. Ja muistan kuunnella kroppaa, se on tärkeintä. 4 krt viikossa oon nyt jaksanut, välillä salia ja välillä jumppaa.

 

Pariin viikkoon en oo taas syönyt kunnolla herkkuja, joka on hyvä. Ruokahalu on kyllä kova, mutta en rankaise itseäni jos vaikka syön sämpylän kun tekee mieli. Kunhan mulla ei lähde siihen, että syön jotain kalorisokeripommeja tai lisään ruokailuja. 5krt päivässä kun syön perusterveellisesti & liikun paljon = hyvää tulee.

 

Tiivistettynä siis mulla menee nyt hyvin! Tietenkin aina mua pelottaa sanoa noin, mutta kyllä mä nyt nautin kun saan käydä töissä ja treenata. Mulla on myös tällä viikolla synttärit, alkaa loma ja lähdetään reissuun perheen kanssa, eli hyvää tulossa...

 

Mahtavaa kesää kaikille, ja koitan päästä kirjoittelemaan kuulumisia ja motivointipostauksia taas pian. ♥

Epäonnen kuukausi

Vain 2 päivitystä tämän kuukauden aikana. Miksi?

 

Olen ollut sairaalassa. En edes osaa laskea päiviä, mutta pari viikkoa sitten tuli hälytys osastolle jossa tarkkailtiin verenvuotoa. Sitten kun nähtiin, että "jopas sehän vuotaa!" niin kutsu tähystykseen. Pääsin viikonloppulomalle kotiin ja sitten Maanantaina uudestaan sairaalaan. Tiistaina tähystys ja keskiviikkona kotiin uusien lääkkeiden kera. 3-antibioottia, kortisonit tappiin ja tottakai ne syöpälääkkeet. No, olo meni vain huonommaksi. Viime viikonloppuna mahani oli kuin raskaana olevalla ja vessassa juoksin. En tiennyt pitikö syödä lisää vai vähemmän vai olla syömättä. Pitäisikö liikkua vai maata sängyssä. Kipuja oli joka yö.

 

Tiistaina mulla oli kuitenkin labrakokeet ja Tiistai-iltana sitten jo sairaaasta soitettiin, että arvot on niin huonot, että seuraavana päivänä sairaalaan. Tiistai-yöllä taas kivut yltyivät ja nyt ei särkylääke auttanut, joten oli pakko ponkaista etuajassa sairaalaan. Yön tunteina sitten ultrakuvia ja varmistusta, ettei suoli ole missään akuutissa leikkaustarpeessa. Thank god, siltä vältyttiin! Sain vahvempaa särkylääkettä, kanyyli käteen ja osastolle kuudelta aamulla.

 

Keskiviikkona sitten nestemäisellä ruoalla, koska kipujen syynä oli luultavammin tukkeutunut ruoka suolitossa ja yleensä siis juon sellaista mahan pehmentäjää, mutta kun olin juossut vessassa kokoajan, en tajunnut mitään tukkeumamahdollisuutta. Se juokseminen olikin sitten vain ohivuotoa, eikä mitään konkreettista suolen tyhjentymistä. Noh, sitten lääkäri 'puhalsi pelin poikki' ja päätti siirtyä biologisiin. Ympärilläni pyöri hoitajat ja kyselivät jännitystäni ja laittoivat adrenaliinipiikit valmiiksi pöydälle. En edes osannut jännittää, oloni oli niin huono ja olin jotenkin jo valmistautunut biologisiin. Eihän mikään suunkautta otettu lääke ollut auttanut nytkään.

Mitään äkkinäisiä sivuvaikutuksia en saanut ja tiputus meni muutenkin hyvin. Oloni kohoni jotenkin silmänräpäyksessä. Torstaina olin kuin jo uusi ihminen, jaksoin kävellä ja vessakäynnit harveni, eikä vertakaan enää tullut.

Perjantaina pääsin kotiin ja uskaltaisinko sitten henkäistä, että mun epäonnen kuukausi oli sitten siinä? Koitan kokoajan pitää iloni matalalla, koska pelkään, että kohta taas vastoinkäymiset iskevät vasten kasvoja. Silti samalla haluan nauttia tästä. Ei kipuja, ei verta, ei vessakäyntejä... Eilen kävin salillakin! Mahtava tunne päästä treenaamaan noin kahden viikon tauon jälkeen, ei sitäkään arjessa osaa arvostaa paitsi kun se viedään.

Nyt lähtee mulla sitten vika viikko peruskoulussa ja mä nautin niiin paljon, että pääsen kouluun. Koulussa käynti kun on nyt viimeaikoina ollut aika epäsäännöllistä.

Mä lähden tästä rakentamaan remissiota, joka kestää läpi kesän, läpi vuoden, ja monen - monen, ellei koko loppuelämäni. Teen ainakin kaikkeni.

♥♥


Miksi enää jatkaa, kun elämä on niin erilaista nykyään?

Istun kotona. Kotiarestissa. Ainut asia mitä saan tehdä on käydä koulussa ja erikoisluvalla kuntosalilla. Poikaystävä saa käydä kylässä, mutta siihen se sitten jääkin. Pitikö mennä juomaan?

 

Pitikö mennä juomaan, kun suolisto vuotaa verta eikä syöpälääkkeetkään auta? Hyvä sitä on sitten tässä vaiheessa kysellä itseltään, miksi teki niin tyhmästi. Nyt on kuitenkin kärsittävä rangaistukset ja hyväksyttävä fakta, ettei vanhemmat varmaan ikinä enää muhun luota.

 

"You know it's time to change when the person who knows you best, tells you they don't know who you are anymore."

 

No ei auta enää. Hauskaa ajatella missä tilanteessa sitä nyt ollaan kun esim. vuosi sitten. Kuinka paljon asiat ovat muuttuneet.

 

Huomenna illalla joudun sairaalaan osastolle. Ne ottaa mut tarkkailuun ja katsoo paljon oikeasti vuodan. Noh, sen voin sanoa että paljon. Mutta ei ne sitä nähtävästi puhelimen välityksellä halua uskoa. Ei auta kun rientää luokkaretkeltä sairaalaan yöksi...

 

Joskus olen tässä sitä pohtinut, että mitä iloa mun blogistakaan enää on. Tästä on tullut ihan mun henkilökohtainen päiväkirja toisinkuin motivoiva treeni&ruokavalioblogi. Mutta fakta on se, etten mä elä enää niin tarkkaa elämää kuin silloin joskus. Nyt mun elämä pyörii oikeastaan tosi paljon nyt akuuttivaiheella tämän sairauden ympärillä.

 

En aio silti lopettaa, koska tämä motivoi silti itseäni. Edelleen olen arkisin syönyt ihan OK, eli ei ihan ojaan olla menty. :D

 

Mä palailen taas asiaan.

 

Tsau.

Vappu tuli ja meni

Ja se kului alkoholin sekä herkkujen kera... Öh öh, mites tähän on nyt tultu? En kyllä itseäni tuosta alkoholista voi päähän taputtaa, varsinkin kun sairauden tilanne on mikä on. Uusia lääkkeitä sain mm. sellaisia joita käytetään syöpähoidoissa. Voitte siis arvata mikä masennuspäivä oli mulla Perjantaina. Nyt jos nämä ei auta menee tilanne huonompaan suuntaan, mutta toivon niin kovasti että auttaisi.

 

Ehkä sen takia halusin Lauantaina irrotella ja elää "kuin muut nuoret". Tyhmää tyhmää ja tyhmää, mutta fakta on se, että suurinosa nuorista tätä tekee. Kunhan mulla ei överiksi mene. En kuitenkaan missään vaiheessa ollut sillä tavalla humalassa, vaan kokoajan tiedostin missä olin ja pysyin ystävieni kanssa. Kaatokännejä en haluaisi kyllä kokea...

 

No joo, sitten syömisiin. Söin vapaasti taas Lauantaina & Sunnuntaina, mutta tänään jo päästy normirytmiin. Eli samanlaista kuin aikaisempina viikkoina. Paino oli sairaalan vaa'alla 50.8kg, ja lääkäri sanoi että vaikuttaa kortisoniturvotukselta. Mutta 50kg on oikeastaan mun sellainen ihanneluku mitä voin katsella. alle 50kg (45kg mitä alimmillaan olin) on jo taas vähän liian vähän, ja sitä joutuu selitellä. 50kg saa siis pysyä.

 

Viime viikolla pääsin vain 3krt treenaamaan + kerran olin potkimassa poikaystävän kanssa fudista. Mutta kauheasti ei viime viikolla treenattu, kun oli myös 4 koettakin plus tuo vappu. Tänään on tarkoitus kuitenkin mennä treenaamaan jalkoja ja sitten cardio tunnille juoksumattoa puoleksi tunniksi intervalleja vetämään. Eli treenien kannalta hyvä päivä tulossa.

 

Koulua on meillä tällä viikolla vain ma-ke, torstaina & perjantaina vapaata, eli aika rentoa tulossa. Treenaamaan koitan päästä sen 3-4krt, mutta sairaalassa sain myös taas kuulla siitä etten saisi treenata liikaa. Terveys ensisijalla ja näin... Mutta oman kunnon ja aikataulujen mukaan mennään, katsotaan sitten.

 

Mahtavaa viikkoa kaikille, nautitaan tästä säästä♥♥

 



Huhtikuun loppu

Hahaa, viime kirjoituksen jälkeen voin palata tuohon sanaan peruskauraa.

Mitään uutta mullistavaa ei ole siis tapahtunut. Tänään ja eilen olen kuitenkin jättänyt sitä leipää pois enemmänkin ja korvannut rahkalla / kananmunalla. Ihan jees, mutta aika kauheeltahan ne maistuu. En mä leivästä ole kokonaan luopumassa, mutta täytyy vain valita se ruis - tai kauraleipä sekä vähentää määriä. 1-2 leipää päivässä ei tosiaan ole mikään rikos.

 

Anyways, viikonloppuna tuli taas herkuteltua, ja se masennus mikä siitä jää aina päälle. Hyi kauhee, kyllä mä kestän ne mahakivut, mutta se henkinen olotila. Viikonloppuna myös olin ekaa kertaa humalassa. Jännää, miten tuntuu, että yhtäkkiä on kasvanut niin älyttömästi. En mä alkoholia halua mun elämään aktiivisesti mukaan, koska tiedän mitä se tekee kropalle. Mä kuitenkin koen, että noi on niitä mitä useimmat nuoret kuitenkin kokeilee ja mä kuitenkin melkein 16-vuotiaana nyt vasta join eli ei niin paha suoritus. Okei anteeksi vanhemmat, olen itsekin pettynyt. :D

 

Mutta mulla oli Perjantaina ekaa kertaa taas hetkeen kivaa. Se ilta oli jotenkin henkiselle hyvinvoinnille täydellistä. Mutta eipäs nyt mietitä sitä.

 

Treenit sujuu edelleen hyvin, siitä ei valittamista. Kunhan kulutan, niin terve ruokahalukin pysyy päällä. Ehkä tästä vielä jonkinnäköiseen kesäkuntoon päästään.

 

Perjantaina on sitten lääkäri, jossa varmasti vihdoinkin näin 2 kuukauden verenvuodon jälkeen selviäisi mitä tehdään. Tosin se pelottaa mua, koska ratkasu on se sitten mikä vaan, ei tule olemaan mulle helppo. Mutta palailen siihen sitten jossain IBD-teemapostauksen parissa. Jes life is a bitch, eiks se näin mee?

 

Sunnuntaina on sitten Toukokuu, ja vika kuukausi koulua lähtee siinä sitten käyntiin! Myös pääsykokeet ja viimeiset peruskoulun kokeet. Aiaiai, kaikenlaista!

 

Nyt kuitenkin palaan koulukirjojen pariin ja palailen sitten paremmalla ajalla,

xoxo minä

Peruskauraa

Nämä viikot menevät nyt niin samalla tavalla. Arkena syön OK, ei repsaduksia ja viikonloppuisin sitten vapaammin, eli herkuttelen jos mieli tekee. Kuitenkaan mitään isoa suklaalevy-jäätelöpaketti-kokispullo comboa en itselleni ole tehnyt, mutta sellaista pientä epäterveellistä napostelua tyyliin jätskiannos, kakkupala, karkkia... Ei hyvä, mutta liikuttua on tullut sitten taas senkin edestä.

 

Viime viikolla oli kertoja sitten 5 taas, ja huh oon kyllä tyytyväinen. Jaksan painaa lääkkeistä huolimatta tosi kovaa ja se sitten tasoittaakin sitä, että viikonloppuisin en ole ollut niin ruodussa ruoan suhteen. Eli aika tasapainossa mennään siis.

 

Lääkkeet ei tosin pure ja tilanne tuntuu vain pahenevan mahan suhteen, siinä yksi syy miksen pysty edes olemaan 100% tarkka ruoan suhteen. Ei tässä tilanteessa kun nyt jo painaa pää kolmantena jalkana treenien, koulun ja sosiaalisen elämän suhteen, että alkaa vielä jokaisen suupalan kaloreita laskemaan. Kunhan arkena mun ruokavalio pysyy perusterveellisenä, paino ei pomppaa lisää (nyt 51kg) ja ulkonäkö on siedettävä (enhän siihen ole koskaan tyytyväinen) niin näillä sitten mennään.

 

Haluan nyt nauttia kun saan vielä fyysisesti olla kunnossa, vaikka sisäisesti kroppa reistaa niin pahasti, että ihmettelen sitä, etten ole jo sairaalakunnossa. Tosissani. Jos suoli on vuotanut kohta 2kk, eikä mikään auta, niin on jo kumma. Eikä sieltä sairaalan puolelta sitten oikein mitään osata tehdä tai ei sitten vain tehdä. Seuraava etappi on sitten taas osastokäynti ja tähystys, mutta sitä en edes halua ajatella. God please, mulla olisi nyt niin hyvin asiat muuten, että miksi tällainen tähän ??

 

Ei auta voivotella sen suhteen. Nyt pitää vain sitten elää hetkessä.

 

Muuten siis Huhtikuu on kulunut hyvin samantyylisesti. Tämän viikon saan nyt tosin nauttia koevapaudesta ja sitten ensi viikolla taas 3 kokeen kombo ja niitä sitten tuleekin Toukokuun noin puolivälin saakka mukavalla rytinällä. Kohta yksi elämänvaihe on sitten takanapäin, huh, joten nautitaan tästä sitten jotenkin vielä..? :D

 

Kesäkunto 2016 projekti etenee siis omalla tahdillaan, terveys edellä. Ei mene niin kuin kaksi viimeistä vuotta, kun pystyi menemään pää edellä ja se unelmakropan kiilto silmissä. Tosin viime vuonna kärsin jotenkin ortoreksian tyyppisistä oireista aina välillä, joka ei ollut hyvä sekään. Noh, kunhan jonkinlainen bikinikunto saadaan / pidetään yllä niin ávot!

 

Nyt painun suihkuun ja sitten lukemaan yhtä kirjaa, joka on myös kouluprojektina... Jees,

♥♥

Kuuuluumisiaa

Heipsan ja hyvää maanantai-iltaa!

 

Yllätyin positiivisesti, kun katsoin, että sain viime viikolla käytyä 5 kertaa pumppaamassa! Viime viikon treenit oli niin kuin 1 bootylicious tunti & 4 salikäyntiä, joista yksi käsille ja yksi jaloille ja sitten loput 2 kevyempää koko kropan treeniä. Jees olen kyllä tyytyväinen!

 

Tänään kävin sitten vetämässä 30min bootyliciouksen jaloille ja sitten 30min cardio clubin juoksumatolla. Toi combo oli tosi rankka ja varsinkin kun kroppa on todella jumissa nyt tästä treeniputkesta... Mutta kun on ollut nyt tilaisuuksia treenata, niin ei niitä ole halunnut sohvalla maaten sitten tuhlata. Tämä viikko kun sisältää sitten taas yhden ison kokeen ja lapsenhoitoa, joten aikaa ei jää nyt treenaamiseen kauheasti. Sama homma myös ensi viikolla, eli nyt sitten tahti varmasti vähän hidastuu siihen 3-4krt. Katsotaan.

 

Mä en ole kuitenkaan treenaamisen suhteen yhtään huolissani, niinkuin näette siellä salilla tulee vähän väkisinkin nyt käytyä poikaystävän tai parhaan kaverin kanssa, eli seuraa on ja sitten tulee käyntejä kun on seuraakin. Ja kun joskus haluaa myös yksinkin treenata.

 

Ruoan suhteen mennään edelleen keskitasoa. Toki ruokahalu lisääntyy treenatessa ja kortisonin aikana paljonkin, mutta olen kyllä ihan tyytyväinen. Lauantaina oli synttäriä ja muuta jonka myötä herkuttelin ja maha oli sellainen ilmapallo sitten sen päivän jälkeen. Sunnuntaina olin taas ruodussa, eli hyvä minä!

 

Toki pohdin paljon, että "oliko nyt tuo Lauantai taas iso hidastus taas" jne, mutta toisaalta olen iloinen, että osaan myös rentoutua ja tiedän itsekin, että liian kurinalainen elämä ei tee itselleen kauhean hyvää. Been there, done that. Joten jos herkkukerrat pysyykin siinä kerran viikossa, niin se on parempi kuin sellainen joka päiväinen mässytys, eli ei hätää. Toistaiseksi :D

 

Arkisin mun mielikuvitus on niin nollassa ja perus kauraleipä-juusto-kurkku linjalla mennään niin useasti että ihmettelen ettei se tule jo korvista! Toki enhän mä ikuiseen aamupuuroonkaan kyllästy...

 

Anyways, jos kuitenkin mietitään miten olen edennyt, niin en ole herkutellut arkisin ja vklp vain yksi herkkukerta, 5 krt ruokailuja päivässä! Sitten tuon leivän kanssa vielä petrattavaa, mutta niin kuin sanoin ei ole mielikuvitusta alkaa koulun jälkeen keksimään muuta syötävää... Huoh nyt vähän yritystä :D

 

Mä tästä lähdenkin nopeiden kuulumisten jälkeen jatkamaan kokeisiin lukua sillä on sitä KA nyt nostettava jos haluaa tosissaan varmistaa sen jatko-opiskelupaikan...

 

Nähdään!

 



Miksi ottaa liikaa paineita?

Kuka haluaa tälläisen kropan nostaa käden ylös nyt?

Varmasti jokainen oman kehonsa kanssa taisteleva haluaisi. Isot lihakset, silti löytyy rintavarustus. Kun kirjoittaa hakuun 'dream body' on suurinosa tällaisia ja tämä oli vielä se lihaksikkain versio. Monet muut oli todella hoikkia ja pientä mahapalikkaa havaittavissa. Toki kuitenkin pitää olla iso pylly ja tissit, eihän se muuten ole naisen kroppa. Eli paineet on monilla varmasti korkealla.

 

Itse olen vähimmilläni painanut noin 46 kiloa. Se on aika vähän. Silti kropan muotoni ei ole koskaan ollut sellainen, että rasvaprosenttini olisi nollassa tai vatsalihakseni erottuisivat kunnolla. Nyt olen noussut painossani jo yli 50kg ja rasvaakin on kertynyt taas enemmän.

 

Kropan muotoaan ei voi muuttaa. Joku saa parilla vatsalihastreenillä viikossa jo sellaisen mahan josta voi vain haaveilla. Joku syö vähän miten sattuu ja rasva osuu juuri rintoihin. Minä olen yksi niistä epäonnekkaista, jolla rasva kertyy heti mahan alueelle ja sairaudenkin takia maha on aina turvoksissa. Eli se ei auta vaikka juoksisin ja hinkkaisin vatsalihaksia, kun se on mun ongelmakohtani.

 

Haluan tietenkin kehittää itseäni ja kuten viime postauksessanikin jo puhuin, että kesäkuntoon vielä tullaan, niin se ei silti tarkoita sitä, että lähden elämään grammantarkoilla ruokamäärillä ja ylikiireisellä aikataululla, että saisin varmistettua parit treenit päivään. Se tarkoittaa sitä, että hion syömisiäni ja vähennän sitä sokeria & vehnää, sekä treenaan tietenkin kehittääkseni itseäni ulkonäöllisesti, mutta myös kunnon ja fiiliksen takia.

 

Nyt kun kesä tulee kolisten ja huomenna on jo Huhtikuu, niin ihmisillä paineet kasvaa niin älyttömästi. Se on naurettavaa kuinka ihaillaan jotain bikini Fitness - typyjä, ja toivotaan olevamme siinä kunnossa missä he, kun se ei ole sitä todellisuutta. Sen takia ne paineet kertyy ja stressi kasvaa, kun huomataan, ettei saadakaan noita tuloksia mitä näemme muiden kuvissa.

 

Kroppamme on kuitenkin sellainen, joka hakee balanssia. Kun itse olin 40 kilon puolella, niin menkkani olivat epäsäännölliset tai niitä ei ollut ollenkaan. Se on jo yksi iso merkki, josta huomaa sen ettei kropassa ole nyt kaikki hyvin. Yli 50 kilossa taas kroppakin toimii menkkojenkin kannalta normaalisti.

 

Eli kyllä, me voimme kituuttaa itseämme sellaisiin painolukemiin tai ulkonäöllisiin tavoitteisiin mistä tykkäämme, mutta kaikilla meillä on loppupeleissä se tietty painoalue (esim. 50-52) missä kroppa "viihtyy" ja missä sen on hyvä toimia. Senkin takia normaalisti ihmisillä paino liikkuu ja minullakin siinä jopa kilon päivän aikana.

 

Itse omaan pyllyä, mutta tiedän ettei se pelkästä treenauksesta ole tullut vaan olen saanut siihen hyvän 'pohjamuodon', mitä olen tietenkin kehittänyt lisää treenauksella. Mutta aina mulla on siellä myös läskiä ollut joka tuo illuusiota isommasta pyllystä.

Rintani taas hävisivät heti laihtumisen myötä ja se on sitten vain asia joka on nieltävä. Eli kaikkea ei voi siis saada!

 

Aiheeni hyppii taas, mutta pointtinani on se, että miksi ottaa paineita? Miksi itkeä kropan perään johon ei yksinkertaisesti vain ole realistista pääsyä? Miksi näännyttää itseään sen suhteen, että saisi hetkeksi hyvän kunnon ja sitten taas lössähtää kun ei kukaan meistä voi elää täysin tiukalla ruokavaliolla ikuisuutta?

Itse olen mielummin se perusterveellinen, silloin tällöin herkuttelee ja pitää hauskaa, mutta osaa hidastaa ja ottaa ne terveellisemmätkin vaihtoehdot. En silti halua kituuttaa itseäni tai aiheuttaa itselleni paineita kummankaan asian suhteen syönkö-vai enkö syö.

 

No tässä mun ajatuksia, mukavaa loppuviikkoa ♥



NYT MÄ ALOTAN

Huhtikuu on ihan ovella ja mun kesäkuntoon-kiristely-projekti ei ihan ole ottanut tulta alleen. Edelleen arkipäivät menee syömisten kannalta hyvin ja treeniäkin on tullut vedettyä about 4 krt viikkoon, eli sen suhteen ei ongelmia. Edelleen silti viikonloppuisin ja nyt vielä pääsiäisenä on övereitä tullut... Painoni on noussut sinne 51.4kg, tosin se heittelee vahvasti 50-51 välillä, ja kropassa huomaan turvotusta aika-ajoin.

 

Sairauden ja kortisonin takia mä en nyt voi oikeasti edes realistisesti miettiä painoa tai turvotuksen määrää, kun kortisoni itsessään kerää nestettä vaikka söisinkin alle kulutukseni. Tämä on sinällään perseestä, koska kortisonikuurini loppuu vasta Toukokuussa eli mitään ihmeitä en voi sen suhteen tehdä. MUTTA, aina voin tehdä parhaani vaikka jokin mua tässä hidastaisikin.

 

Tajusin sen, etten voi vaan sanoa 'juu katellaan kyllä tää tästä kohta alotan' Vaan nyt oikeasti ruokavalio tiskiin ja sillä mennään. Lähden ensiksi korjaaamaan mun arkisyömiset kunnolla:

Aamiainen - Puuro & mehukeitto/tippa maitoa/marjoja, kananmuna/hevishot/yosa jogurtti

Lounas - koulun mukaan, ei leipää

Välipala - Kananmuna, smoothie, jogurtti, kauraleipää, 1-2 palaa raakasuklaata....

Päivällinen - Kodin mukaan

Iltapala - Kuin välipala

 

SÄÄNNÖT:

Ei herkkuja arkisin (ei edes parrotsit)

5 krt ruokailuja päivässä

VKLP vapaampi linja, jos pakko saada naposteltavaa: parrotsit sallittu (max kerta..)

Kauraleipää max. 2 palaa päivässä!!! Ei siis väli-ja iltapalalla, vaan jompi kumpi.

Hiilarit minimiin lounaalla ja protskua aterioilla

 

Ei siis mikään kauhean tiukka ohjelma, mutta sellainen jolla mä nyt pärjään.

 

Tänään olen syönyt muuten hyvin, paitsi tein eilen raakasuklaata joita olen sitten napostellut... Onneksi pieni paha, mutta silti. Laitoinkin listaan, että pari palaa sitä päivässä ei ole pahaksi, tosin ei niitä kauheasti enää olekaan.

 

Jeee, kyllä tää tästä! Suunta vain ylöspäin ja sitä rataa.

Palataan taas ja sormet ristiin, että nyt mä onnistun.

 



Askel positiivisuuteen

Kuinka haluisinkin otsikon jälkeen aloittaa tämän jollain yltiöpositiivisella lauseella, mutta aloitankin sen sillä, että eilen istuin 4 tuntia lastenklinikan päivystyksessä. Tuloksetta.

 

Syynä siis sairauteni, yllätys-yllätys, eikä hätää tosin ole, mutta lääkärini soitti kesken koulupäivän, että nyt pitäisi lähteä klinikalle. Oikein mitään tietoja ei meille annettu, mutta tiedän että syynä tämä jatkuva verenvuoto ja se, ettei lääkkeet tehoa. Varsinkaan vahva kortisoni ei tehoa. Klinikalla otettiin sydänfilmi, ettei pumppu ole vaurioitunut kortisonista, koska olen saanut rytmihäiriöitä. Sekä verikokeet, ettei hemoglobiini ole tippunut jatkuvan vuodon seurauksena. No nämä molemmat olivat ihan OK. Sen tiesinkin, sillä rytmihäiriöt on mulle tyypillisiä ja varsinkin kun on lääke joka niitä itsessään tuottaa, niin en siinä näe muuta haittaa kuin sen, että ne ovat ikäviä. Verikokeissa mulla ei ikinä nouse tulehdusarvot tai laske hemoglobiini, ei ikinä. Ei edes silloin kun mun calpro huiteli parissa tonnissa ja suoli vuosi yhtenään. Eli en siis ihmetellyt yhtään hyviä arvoja.

 

Kuitenkaan tilanne ei muuttunut, vaan 4 h odottelun jälkeen sanotaan, että voimme lähteä kotiin ja sama lääkelinja jatkuu. Ei he osanneet oikein sanoa, miksi meidät sinne hälytettiin kun ei he tiedä tilanteestani tai voi sanoa juuta-tai-jaata. Siinä sitten odottelimme äitini kanssa jotain ratkaisua. Kortsonin vaihto, asacolin pois-otto...? Koti-ohjeita...? Ei mitään. Jep, ja mua raivostutti niin paljon. Etenkin se, että jouduin skippamaan tunteja koulusta ja se, että se oli yhtä tyhjän kanssa.

 

No joo, voisin valittaa kuinka pepusta tämä kaikki on ja se, ettei reilun kuukauden jälkeen kukaan ole saanut verenvuotoa lakkautettua, mutta silti haluan ja elän ihan tavallista elämää. Mä olen päättänyt, etten ota mitään sairaan lapsen leimaa ja jää kotiin "parantumaan", koska tästä ei parane. Lähden kohta tuplatreeneihin, ensiksi Poweria - lihaskuntoa ja sitten Zumbaa - aerobista ja pitkästä aikaa vähän tanssia. 

Sitäkin nyt toitotetaan, että "älä liiku kauheasti", "Vältä raskasta liikuntaa", "Ei isoilla painoilla" .... Mutta kun te tiedätte mikä intohimo on mulle kehittää kroppaa, ja mä tiedän, että jos jään ilman kunnon treenejä on mun ruokavaliokin heti pielessä. En pysty oikeasti paikollani ollessa hallita syömisiäni vaan tarvitsen aikataulutetun elämän, että sekin pysyisi kurissa. En suostu kaikesta luopumaan.

 

Tietenkin iso miinus on nuo sydämen rytmihäiriöt jotka esim. Sunnuntaina salilla hidasti paljonkin treenausta. Mutta sitten lasken sykettä ja otan rauhallisemmin, enkä tietenkään vedä kuin hullu jos sydämessä tuntuu. Koen kuitenkin, että liikunta tuottaa mielihyvää ja iloa mun elämään, että sen pois jättäminenkin olisi iso miinus kokonaiskuvassa.

 

Askel positiivisuuteen, niinkuin otsikkoon kirjasin, tarkoittaa nyt sitä, että viime viikon itkut on itketty ja nyt vaan mennään ylöspäin. Vaikka paino on noussut ja mahanseutu turvottaa, en voi antaa niiden nyt latistaa itseäni. Päivä päivältä kun mennään, niin kortisonikin loppuu sitten ajallaan ja toivon, että sitten myös suoli rauhoittuu. Mä en oikein voi muuta tehdä kun odottaa ja pitää mieleni posiitivisena.

 

Hyvänä harjoituksena on vähän hankalampina aikoina keksiä vaikkapa 4 positiivisuuden lähdettä:

1. Poikaystävä - Ei parisuhde ole aina ruusuilla tanssimista, mutta jos vain luottaa, että se toinen siellä välittää ja haluaa olla sun kanssa, se on se merkittävin asia. Ei tarvitse nähdä päivittäin tai joka kerta olla yhtä hulppeaa, koska mulle vain riittää tietää että se on siellä. Huh oon rakastumassa, sanotaanko näin! Se jos jokin on mun elämässä tällä hetkellä iso, ellei isoin positiivisuuden lähde!

2. Perhe - Se välittää. Riidat ja erimielisyydet, ja se kun näkee vanhempien pelon kasvoilla tämän sairauden takia, on hirveää. Mutta välittäminen ja rakastaminen. Se kun tietää, että loppupeleissä he haluavat sulle vain hyvää ja tekisivät kaiken sun puolesta. Se on merkittävää ja auttaa jaksamaan.

3. Jaksan elää normaalisti, en luovuta - Olen iloinen ja kiitollinen, että jaksan käydä koulussa ja treeneissäkin useimmiten. Jaksan pitää hymyn huulilla, vaikka tämä tilanne voisi ajaa mut tosi masentuneeksi, niinkuin joskus tekeekin. Silti 70% ajasta jaksan elää täysillä, mistä saan olla kiitollinen.

4. Sain ruotsin kokeesta 7+!!! - 4 ja 5 tulosten jälkeen on positiivista saada ruotsin kokeesta 7+. Monelle varmasti surkea tulos, mutta mulle täydellinen ottaen huomioon, että ruotsin arvosanani ovat korkeimmillaan aina kutosen tasoa. Jeee!

 

Itseasiassa nyt mulla on ihan hyvä fiilis. En saa antaa sairauden tulla mun elämän tielle. Niin kauan kun elän ja hengitän, on mulla myös mahdollisuuksia ja aihetta hymyyn.

 

Arvostakaa terveyttänne! Mäkään en osannut sitä arvostaa kun tautini oli remissiossa, että hei mulla menee nyt todella hyvin. Ehkä sitten kun tämä rauhoittuu, niin osaankin taas arvostaa sitä eri tavalla...

 

Pitkä teksti, mutta silti täynnä mun tunteita ja ajatuksia.

Hyvää Tiistain jatkoa kaikille, pitäkää mielenne positiivisena ♥

 



Itsensä keräystä

Elämä ei ole helppoa. Se on vaikeaa ja sen kanssa on ponnisteltava. Meille kaikille tulee elämässämme eteemme ongelmia ja hetkiä, jolloin ei tiedä olisiko parempi heittää vain kirves kaivoon vai pysyä vain vahvana. On kyse sitten ikuisesta laihdutusprojektista, sairaudesta, erosta tms... Harvan meistä elämä on yhtä ruusuilla tanssimista päivästä toiseen. Mutta siinä synkkyydessä ja kurjuudessa ei voi maata kauaa, sillä tietää, että kohta joku ottaa susta kiinni ja vie mukanaan, jos et nyt kerää itseäsi. Jos vain lähdet pois koulusta, syynäsi, ettet vain kykene, on pakko pysähtyä. Missä vaiheessa taas olen ajautunut näin pohjalle, että arkiaskareet tuottavat vaikeuksia?

 

Tänään mun yksi tärkeimmistä ystävistäni koski mahaani ja naurahti, "ohoh, mikäs siellä pullottaa" kysyin, että mitä, "katoin vaan tota pullukaa". Totta mahani turvotti taas. Olin vielä fiksuna valinnut päälleni tiukan topin, jossa ei yhtään saisi näkyä virheitä. Mä en kestänyt vaan lähdin paikalta ja palasin päässäni vuosia taaksepäin missä sain päivittäin kuulla kommentteja kropastani. Kun yhdistetään: menkat, sairaus, kortisonikuuri ja kouluruokailu = niin saadaan kyllä turvotus päälle. Voin syödä vaikka kaurapuuroa ja mahani on ilmapallo, se ei kysy aikaa tai paikkaa, se vain turpoaa. Tiedän, että kortisonikin turvottaa itsessään ja se mikä pelkoni on ollut kortisonin suhteen niin sieltä se hiipii. Ne nesteet, ne turvotukset se lihominen. Ja vaikka ystäväsi tietää tilanteestasi, ei hänellä ole sitten tilannetajua yhtään. Mä loukkaannuin, otin itseeni ja halusin vajota maan alle.

 

Olen herkkä ihminen. Se on varmaan aika selväksi käynyt tässä vuosien kirjoittamisen aikana. Kroppa on mulle niin herkkä asia. Ei mua kiinnosta jos sanot, että mulla on kimeä ääni tai että mä ärsytän ihmisiä herkästi, go ahead say it. Mutta jos kommentoit mun kroppaa, niin lupaan, että saat mut hiljenemään.

 

Ja voitte vain kuvitella missä mun ajatukset on sitten tänään pyörinyt. Välttelen peiliä ja katsekontaktia mahani kanssa. Googlettelen ruokavalioita ja treenejä keskivartalon kaventamiseen. Vaikka kuinka syön oikein ja treenaan, en voi tietyille asioille mitään. En voi parantaa sairauttani tai poistaa menkkaturvotusta. En voi lopettaa kortisonilääkitystäni. En voi tehdä oikein mitään muuta kuin syödä vähän ja toivoa näyttäväni laihalta.

 

Mutta kun peiliin katsoo näkyy hyvin turvonnut maha ja nesteitä on nyt parissa päivässä jo kertynyt... Kilojakin kertyy... Mitä voin enää tehdä?

 

 

Tänään menen joogaamaan. En tiedä, mutta toivon saavani sieltä vähän mielenrauhaa ja muuta ajateltavaa. Etsin löysän paidan ja toivon, että voisin katsoa itseäni hyväksyvästi peilistä kaikkine virheitteni. Koska tiedän, etten voi asialle nyt mitään.

 

Toivon vaan sydämeni pohjasta, ettei sivuvaikutukset lähde käsistä ja saisin edes pitää ulkoisen kuoreni hyvänä, kun sisintä en voi korjata.

 

Koitan vähentää isoilla painoilla tehtyjä vatsaliikkeitä, ja ylipäätään sellaisia mitkä korostaa tai leventää mahaa. Katsoin just vinkkejä, että jalat ja yläkroppa kun treenauttaa niin keskivartalo näyttää pienemmältä. Eli ei niitä iänikuisia vatsanhinkkauksia, koska nyt teen kaikkeni että olisin 100% tyytyväinen itseeni.

 

 

Huomenna on onneksi jo Perjantai ja nään mun poikaystävää. Tiedättekö, että pelkään myös sitä, ettei hän osaa käsitellä mua ja mun sairautta ja että hän ei voi hyväksyä mun ulkoista kuorta? Tiedän, varmasti tyhmää ajattelua mutta silti totista sellaista. That's what i'm afraid of...

 

 

Nyt lähen sinne joogaan. Love.

Ahdistus

Ei sitten auttanut se yksi kortisonivalmiste tämän suolen vuotoon, joten otettiin käyttöön taas prendnisolon, eli vahva kortisonivalmiste. Ahdistukseni on katossa ja tänään koulussa vain purkautui mun paha olo ja itkin vartin ajan. En vain kestä. Kaipaan aikaa kun ainoa murheeni oli satunnainen pääkipu ja se yksi särkylääke kuukaudessa. Miten kehtasinkaan ikinä valittaa jotain särkylääkkeestä tai pienestä verikokeesta... Ihan kuin joku ylempi voima haluaisi mun maistaa elämää tällaisen paskan kanssa. JA joo se on nyt sitten koettu, eikö olisi mun aika hengähtää?

 

Jos joulun sairaalakohtausta ei oteta huomioon, olen pärjännyt hyvin kortisonin jälkeen syksystä. Ehkä liiankin hyvin, sillä olen ääneenkin saattanut sanoa kuinka sairautta ei välttämättä huomaakaan. Mutta kun mä en ehtinyt edes kunnolla nauttia siitä ajasta, kun olo oli kuin terveellä.

 

Mä kestän tosi paljon, mutta toi kortisoni on yksi mikä on niin iso kynnyskysymys mulle. Mutta nyt se on aloitettu ja toukokuussa lopetettu. Mä tarvitsen voimaa, tää on niin perseestä.

 

Mikä sitten tässä eniten ahdistaa... Koska joo, okei voihan sen ajatella että lääke sinne tänne nyt sinnitellään sen kanssa ja sitten se on ohi. Mutta ne sivuvaikutukset. Ne +10kg tarinat lihomisesta ja kauheasta nestekerrytyksestä joka turvottaa kropan kauhean näköiseksi. Ne väsymyspiikit kun ei jaksa/pysty treenata. Se kauhea himo syödä kokoajan kun kroppa menee sekaisin. Ne epäpuhtaudet ja finnit jotka tulee kasvoilleni.

 

Ja kyllä tossa oli vain murto-osa sivuvaikutuksista. Myös sydämen rytmihäiriöt lisääntyy ja olo ei vain ole normaali kortisonikuurin aikana.

 

Eniten pelkään niinkin pinnallista ja ehkä jonkun mielestä turhaa asiaa kuin ulkonäköä. Lihomista ja turvotusta. Mä en sitä halua. Voin maata vaikka toukokuuhun asti sängyn pohjalla, kunhan en liho. Voin kestää ne rytmihäiriöt, kunhan en liho. Mulla on muutenkin viime aikoina ollut hankalaa syömisen kanssa, sillä haluan samaan aikaan rentoutua ja samaan aikaan taas kiristellä. Entä kun mukaan otetaan lääke joka itsessään lihottaa ja lisää ruokahalua sekä pakostikin voi vähentää treenausta? JES, kesäkunto täältä tullaan vai mites se nyt meni.

 

Olen niin vihainen, surullinen ja ahdistunut. Mä oon kuitenkin koittanut kaikkeni. Elää terveellisesti ja kohdella muita hyvin, miksi mua pitää silti rangaista? Miksei nää paskat voi tulla ihmisille jotka kohtelee muita huonosti? En nyt kehu itseäni, mutta kyllä mä olen omasta mielestäni koittanut olla hyvä ihminen. Mutta eipä kai sillä elämän mittakaavassa ole väliä. Ilmeisesti se on sama mitä teet kun paskaa sataa niskaan sitten muutenkin.

 

Nämä hetket kun et tiedä kenelle voisit kunnolla puhua ettet aiheuta muille vaivaa tai et tiedä syötkö sen perunan koska lihot muutenkin... Nämä hetket on niin painia oman itsensä ja elämänsä kanssa. Kun on itkenyt päivästään puolet, ei enää tiedä olisiko OK vain jäädä sängyn pohjalle vai lähteä menemään ja yrittämään vain elää tätä elämää mikä mulle on määrätty.

 

Mä kuitenkin päivästä toiseen yritän. Mä yritän niin kovin. Käyn koulussa, käyn treeneissä, suoritan hommani ja koitan menestyä. En pääse ruotsin tukiopetusryhmään vaikka numeroni huitelevat 4-5 koska minulla ei ole 'todistettua tarvetta' vaikka puolella ryhmästä ei ole mitään muuta kuin asenneongelma, no mä puren hammasta ja jatkan opiskelua. Menen kotiin, opiskelen, treenaan ja koitan myös jossain välissä ylläpitää sosiaalistakin elämää. En ole missään vaiheessa luovuttanutkaan. Yritän, yritän ja yritän joka päivä.

 

Yritän, vaikka kokeista satelee huonoja numeroita, en valita vaan koitan tehdä enemmän töitä. Opettajat ei katso hyvällä, enkä ole kuin pari kertaa koittanut mainita sairaudestani ja ongelmistani. Eipä se näytä ketään liikuttavan.

Yritän, treenaan noin 4 kertaa viikossa vaikka väsyttäisi. Tuloksia taas ei niinkään, maha pömpöttää edelleen. Mutta silti en luovuta.

Yritän, teen joka aamuisen kaurapuuron ja katson vettä juoden vierestä kun köksän tunneilla muut paistaa lettuja. En lannistu, vaan yritän pitää kiinni ruokavaliostani.

Yritän, olla avuksi kun muut valittavat 7 koenumeroista tai mahakivuista karkkipussin jälkeen, en ole ilkeä haluan olla avuksi vaikka samaan aikaan päässäni jyskyttää omat ongelmani. Milloin joku huomioi ne?

 

Minä en ole luovuttaja, en nyt enkä koskaan. Mutta yksin en jaksa. En pysty en kykene en vain jaksa. Nämä helvetin kulissit jossa pistän hymyn naamalleni ja esitän etten tarvitse apua on niin raivostuttavaa. Kun olen pari kertaa käynyt psykologilla, olen saanut jotenkin niin tuntea oloni tyhmäksi. "Mutta meillä kaikilla on ongelmamme.." Niin eli en saa valittaa omistani? Okei sun hamsteri kuoli, ikävää, mutta mä olen vittu sairas loppuelämäni.

"Joo ei me koulupsykologit oikein näistä sairauksista niin tiedetä... Ehkä parempi olisi sairaalan psykologi." Joo okei kiva, eli kun kerään rohkeuden mennä puhumaan koulupsykologille niin sit sanotaan et joo ei me oikein tälläisiä asioita. No kiva. Moro sitten.

 

SE ikuinen pelko. Pelko siitä, että vuoden päästä voin olla leikkauspöydällä tai kymmenen vuoden päästä omistaa vaikka avanteen. SE pelko, että kroppa ei kestä suolen tulehdusta ja tuhoo kroppaa muutenkin sisältäpäin. SE pelko, ettei joku hyväksy mua tän sairauden kanssa.

 

Ja se ahdistus, että vaikka kuinka puhun, ei kukaan voi ymmärtää loppujen lopuksi. Minähän ne kortisonit joudun syömään ja sivarit kestämään. Minä joudun elämään tässä tilanteessa. En mäkään voisi ymmärtää syöpäsairaan elämää, vaikka kuinka haluaisin. Joten miksi joku terve ymmärtäisi minua.. Niinpä.

 

Ja se sana sairas. Minulla on sairaus. Krooninen sairaus. Paskasairaus. Suolistosairaus. IBD. Olen sairas. Ei en ole. Olen terve. Ei, en ikinä ikinä enää tule olemaan terve...

 

 

Noniin... Näissä ahdistuksen merkeissä lähden pyyhkimään kyyneleet ja nostamaan kulissit pystyyn, että normaali elämä sitten vain jatkukoon... Kiitos blogi, annat voimaa mulle koska kirjoittaminen on mulle todella todella tärkeää.

 

♥♥ 

Hyvin mennyt kulunut viikko

Olen pysynyt terveellisissä rajoissa, vaikkakin pari protskupatukkaa on makeanhimoon täytynyt vetäistä. Mutta tosin en voi olla tiukka kaiken suhteen... Ymmärrätte varmaan. ;)

 

 

Kauraleipää olen syönyt ja kaurajogurtteja, sekä sokeritonta mysliä. Eli siinä on ollut mun perus välipalaa, sitten kaurapuuro aamulla ja perus-koti/kouluruoat.

Jos jotain pitäisi vielä tiukentaa ruokavaliossani, se olisi varmaan leivän vähentäminen. Tosin nyt kun syön 100% kauraleipää, eli ei vehnää ollenkaan, niin se on hyvä. Mutta silti tiedän, että täytyisi korvata niitäkin kananmunilla ja hedelmillä enemmän... Tosin kaikkea en voi ruokavalionkaan suhteen saada!

 

Treenejä on kertynyt tällä viikolla jo 4, salitreenejä pelkästään, mutta silti olen tällä viikolla viihtynyt enempi salilla ja koska oli kokeita ja poikaystävän näkemistä, niin täytyi vähän aikataulujenkin puolesta hyödyntää salia. Tosin tällä viikolla ja varsinkin tänään sain salitreenistä jotenkin paljon irti.

 

Miinusta koko elämäntilanteessa on taas tuo suolisto... Se taas vuotaa verta ja sitä on yritetty nyt lakkauttaa nostamalla lääkeannosta ja eräällä kevyellä kortisonivalmisteella, mutta tuloksia ei toistaiseksi näy... Aina kun puhun tai kirjoitan aiheesta saan pidätellä itkua, koska tämä sairaus on mulle edelleen niin rankka asia. Se fakta että tämä tulee olemaan ikuisesti mun vaivana, ei helpota asiaa. Joskus vain toivoisi, että saisi nyt olla terve, koska tuntuu että olen jo kärsinyt tarpeeksi.

 

Saan tosin olla kiitollinen, että pystyn elämään 90% normaalia elämää. Käydä treenissä ja syödä suht-vapaasti. Mutta silti. Harmittaa myös, että tämä laskee mun ilotasoa niin paljon. Olisin ilman sairautta tällä hetkellä todella tyytyväinen elämääni, mutta nyt se vetää niin paljon pois.

 

Tälle kun ei voi mitään, ei auta itkeä tai valittaa, on vain hyväksyttävä. Sen siitä saa kun kehuin, että mulla on mennyt yllättävän hyvin pienillä lääkeannoksilla ja lääkkellä josta en juuriaan saa sivuvaikutuksia. Jepjep, nyt taas joku ylempi voima haluaa kostaa.

 

NO, ei pureuduta mun elämän masennuskohtaan vaan positiivisiin juttuihin. Mä kehitän nyt mun kesäkuntoa ja mun suhdetta poikaystäväni kanssa, ei tässä kaikki ole perseellään! Koulu nyt vähän niin-ja-näin, mutta ainakin yhteishaun sain tehtyä ja odotellaan sitten mihin pääsen ja pääsykokeita sitten keväällä.

 

Muistakaa kaikki, vaikka yksi asia elämässä ei menisi hyvin, ei se tarkoita että kaikki olisi paskaa. Jos yksi päivä menee penkin alle, se ei pilaa kaikkea. Positiivisuus, siinä on meillä kaikilla harjoiteltavaa. Nyt mua hymyilyttää kun katson ulos ja nään auringon, sieltä se kevät ja kesä tulee, mun lempivuodenajat. Siitä kylmästä ja synkästä talvesta noustaan aina kevääseen, niin miksei sitten omassa elämässäkin noustaisi niistä synkistä ajoista taas positiivisuuteen ja iloon? ♥

 

Eläminen ja se että saa elää on loppupeleissä tärkeintä, sitä ei voi kukaan kiistää. Ja koitan myös aina ajatella, että itselläni on asiat hyvin. Ruokaa, katto pään päällä ja ihmisiä jotka välittää. Turvallinen maa ja auttavia ihmisiä. Miksen siis olisi onnellinen?

 

Meneepä syvälliseksi, mutta se on musta oikeastaan kivakin olla syvällinen. Elämä ei ole vain sitä materiaa ja tapahtumia, se on sitä mitä meissä ihmisissä on sisällä.

 

Pointtini siis on se, että nauttikaa elämästä! Rakastakaa toisianne ♥

 

pus pus

Kesäkuntoon 2016?

Syy miksi en ole kirjoitellut juurikaan on se, etten tällä hetkellä oikein pysty ketään motivoimaan. En itseänikään. Arkipäivät mulla sujuu hyvin ja treenaamisessa ei ongelmaa, mutta se ruokailu viikonloppuisin! Siis voi pylly suoraan kun ärsyttää. Tuntuu aina viikonloppuisin, että se kova työ valuu hukkaan kun ei jaksakaan kiinnostaa mitä syö. Okei okei, mitään övereitä en ole vetänyt nyt viikonloppuna, mutta silti vähän hakoteillä ollaan. Ei vaan ole sopiva yhtälö se, että haluan kehittää kroppaa ja samalla sitten syön miten sattuu.

 

Parisuhteen myötä mulla on noussut kyllä halu nostaa kuntoa ja parantaa kroppaa, koska toinenkin osapuoli käy salilla ja kehittää itseään. Pelkona on siis se, että jotenkin kilot alkaa kertyä taas... Kesäänkään ei ole älyttömän pitkää aikaa, joten haluan, että voin pukeutua bikineihin niin etten häpeile yhtään. Nyt! Nyt on aika aloittaa ilman mitään selityksiä.

 

Tiedän, että viime postauksessa hehkutin sitä, että olen oppinut pääsemään yli ortoreksian oireista, mutta silti alan peittelemään sitä faktaa että kohta menee taas yli tää syöminen. Olen jo nyt lihonut pari kiloa ja tiedän, että se on tätä turvotusta eikä mua paino kiinnostakaan koska se on nyt 50kg, eli aika ihanne mulle muutenkin. Mutta en halua, että se kuitenkaan koostuu läskistä, tiedätte varmaan mitä tarkoitan.

 

Ruokavalio sairaudenkin suhteen olisi hyvä saada enemmän raiteilleen, koska suolen tilanne näyttää taas huonontuvan. Eli ei kyse ole vain pinnallisesta ajattelusta.

 

Mutta okei! Mitkä siis mun tavoitteet on?

Ei herkkuja!!! Ja ei mitään mäkkärisafkaa, ei mitään pakasteranskalaisia ja leipää (paitsi 100% kauraleipä ilman gluteenia). Nyt täytyy oikeasti kiriä jos haluan jotain saavuttaa. Smoothie, kananmunat... Perusterveellinen ruokavalio, jonka mä kyllä osaan kun jaksan vähän miettiä mitä sinne suuhun tungen... Esim. raakapatukat on oikein hyvä välipala ja antaa hyviä rasvoja, niitä oon nyt tykännytkin syödä.

 

Treeniä 4 kertaa viikossa! Jos on paljon kokeita, niin voin katsoa tilanteen, mutta jos kalenterissa on tilaa niin treeniä treeniä, ei jousteta siitä. Kova treeni antaa tuloksia ja vaikka ruokavalio ei olisi 100% täydellinen, niin kova treeni onneksi kuluttaa paljon.

 

Ja paljon vettä tietty. Pitää aineenvaihdunnan käynnissä. Eikä niitä mun himoitsemia parrotseja, asetankin itselleni haasteen... loppukuukausi ilman niitä. Jep, eikä mitään "saa nähdä onnistuuko" vaan sen on pakko onnistua!

 

Mutta nyt lupaan et pidän teitä ajan tasalla tässä kuukauden kiristyksessä. Huh, vähän jännittää mutta aamu alkoi ihan okei, ja eiköhän tää jatkukin hyvin.

 

♥♥



Helmikuu lähenee loppuaan...

Heei! Olen ollut nyt kuluneen viikon lomalla ja ylihuomenna takaisin arkeen. En odota sitä sitten yhtään. Nautin tästä, kun on vapautta ja aikaa. Miksei voisi vaan olla ikuinen loma..?

 

 

Tämä kuukausi on mennyt nopeasti ja tämä kuukausi on ollut ensimmäinen pitkiin aikoihin, kun olen taas saanut vapaamman otteen ruokaan. Olen nyt lomallakin syönyt sen kummemmin ajattelematta kaloreita tai sokerin määrää, ja joku voisi nyt ajatella, että hetkinen eikös tässä nyt mennä väärään suuntaan?

Mutta ei, tässä mennään juuri siihen oikeaan suuntaan.

 

Tilanne on kuitenkin muuttunut paljon siitä, kun melkein ylipainoinen 14-vuotias tyttö halusi pari kiloa pois. Tämä on nyt kohta 16-vuotias, sairastunut IBD:n ja laihtunut 12 kiloa. Ei asiat ole enää niin kuin ne oli silloin kun avasin blogin ja kärsin itkukohtauksista kroppani suhteen. En edelleenkään voi katsoa itseäni 100% hyväksyen ja ajatella, että jes onpas mulla täydellinen kroppa, koska ei, mulla ei ole. Tuleeko mulla ikinä olemaan? Tämän sairauden kanssa joka on juuri mun maha-alueella, eli ongelmaalueellani? Ei, ei varmastikaan. Mutta itsensä hyväksyminen ei käy rääkin kautta. Se käy niin, että voit syödä pussin irtokarkkeja ajattelematta, että sinun täytyy rääkätä itsesi takaisin kuntoon.

 

Edelleen mulla on se, että ajattelen kaiken ulkonäön kautta. Pystyn syömään sen suklaalevyn mutta ne ajatukset sen jälkeen on kauheita. Mulla on siis työstettävää.

 

Pointtina on se, että en tuomitse itseäni viimeaikoisista ruokavalinnoistani. Pikemminkin olen tyytyväinen. Mun täytyy muistaa, ettei mun kroppa toimi samalla tavalla kuin useimpien ja sen takia, syöminen on useimmiten se parempi vaihtoehto kuin syömättömyys.

 

Nauttikaa elämästä, kaikki ei ole niin vakavaa kuin voisi olettaa. Pusut ja hyvät viikonloput!



Kyllähän se aurinko tännekin paistaa...

Vihdoinkin..

 

Mä olen nyt parisuhteessa. Siis mitä?

Joo en itsekään vielä osaa sitä asiaa sen kummemmin ajatella. Enkä siihen täällä blogissa mitenkään lähde perehtymään sen kummemmin.

 

Yhden asian haluan vain sanoa teille tytöille/naisille. Luottakaa itseenne, tulette joku päivä olemaan jollekin se, kenet he haluavat viereensä yöksi. Vielä hetki sitten kun itkin, että olen forever alone ja mussutan suklaata ikuisesti ja kaikki on turhaa kun ei kukaan musta ole kiinnostunut. Näin ne asiat voi elämässä sitten muuttua. Ja mulle kun on nyt omasta mielestäni tapahtunutkin epäonnisia juttuja, niin olen tosi iloinen, että kerrankin saan jotain muutakin ajateltavaa mun päiviin.

 

Syömiset on mennyt arkisin ihan ok, mutta viikonloppusin olen aika paljon hellittänyt. Enää en ole gluteenittomalla, koska se ruokavalio kävi koulun kanssa tosi hankalaksi. Mutta pyrin syömään 100% kauraleipää ja tekemällä näitä pieniä valintoja.

 

Liikunnatkin on sujuneet hyvin, ja olen tyytyväinen siitäkin! Kroppa ja paino näyttävät samoilta, eli syytä huoleen ei toistaiseksi ole vaikka viikonloppuisin olenkin ollut aika vapaalla jalalla. Mutta rehellisesti sanottuna olen ihan onnellinen, että musta kaikkoaa niitä ortoreksian piirteitä, mitkä kävi keväällä & syksyllä aika voimakkaina. Nyt osaan jotenkin enemmän nauttia elämästä, mutta samalla myös olla terveellinen... Hmm, ihan kiva, ainakin musta?

 

Täytyy vaan toivoa, ettei lähde överiksi ja ettei kroppa lähde sitten keräämään mitään rasvavarastoja ja sitten paisutaan taas...

 

Nyt lähden treeneihin! Pitäkää kiva tuleva viikonloppu!

 

♥♥

Syömistä x100 ja mielen myllerrystä

Viikonloppuna söin ja paljon, mutta en kadu sitä mitenkään, sillä olen taas raiteillani vaikka ruokavalioni ei nykyään niin tiukka olekaan.

 

Perjantaina oli ns. kotibileet ja multa pöllittiin 50e, mutta käteen jäi yksi poju, joka oikeesti pistää mun pään niin sekaisin et en tiedä mitä se haluaa tai mitä mä haluan ja nyt olo on hyvin 'messed up' ja toivon vaan et asiat kääntyisi parhaiten päin. Huoh, sormet ja varpaat ristiin.

 

Mä olen vain ihminen joka stressaa. Stressaa kaikesta, eikä saa mielenrauhaa... Pyörin illalla sängyssä ja mietin elämää, eikä tuu unta ja aamulla kun herään niin päässä taas pyörii kaikki jutut. Olisi kiva, että osais rentoutua ja olla ajattelematta niin isosti.

"Okei tää juttu ei toimi, moving on ->" okei, en nyt sano että pitää ottaa säädön loppumiset noin iisisti, mutta minä tunteellisuuden huippu varmaan saan siitä jonkun viimeisimmän tikin ja jään himaan ikuisiksi ajoiksi. Koska olen hyvin loppu!!

 

Ja anteeksi, että aiheeni ei nyt taaskaan liity mihinkään, mutta as you can see im very messed up! Very, very messed up. Mikä siihen sit auttaisi?

 

No Perjantaina jälkeen tää fiilis varmaan selkenee tai vaikenee, saapi nähä. Näemme siis tämän mysteerikaverin kanssa, ellei se nyt peru kaikkea, sillä en vaan saa siitä signaalia, että kiinnostaako nähä vaiko ei.

 

En vaan jaksa olla se lelu jota heitellää ja otetaa jos kiinnostaa. Haluun et joku arvostaa ja pitää must niinkun oon. Jos ei kelpaa ni sano suoraan, älä kiertele ja kaartele tai sovi tapaamisii jos sua ei kiinnosta.

 

Huoh, tuun kirjoittelemaan sillon kun pää selkenee ja saan ajatuksia kirjoitettua.

Silikonit

Kyllä nyt hyppään vähän sivuraiteille tämän aiheen kanssa, mutta koen, että ulkonäölliset asiat ovat isossa osassa kropan kuntoon saamisessa. Ja ettei blogi olisi aina sitä samaa vanhaa lässytystä, niin otetaanpa tällainen aihe missä varmasti on monilla erilaiset mielipiteet.

(ja haluan painottaa sitä, etten puhu nyt henkilöistä jotka hankkivat silikonit esim. syövän tai muun terveydellisen jutun takia vaan puhtaasti ulkonäön)

 

Silikonit.

En tiedä tuntuuko vain, mutta nykyään silikonit ovat paljon 'tavallisempi' asia. Mun lähipiirissäkin on nyt ollut pari henkilöä, jotka suunnittelevat hankkivansa silarit. Eikä siinä mitään, en halua ketään tuomita valinnoistaan, mutta missä vaiheessa ulkonäöstä tai pikemminkin tisseistä on tullut maailman murhe? Sellainen, että jos ne ovat A-B kuppia niin pakko saada kunnon rintavarustus.

 

Musta on surullista, että alaikäisetkin ovat niin ulkonäkökeskeisiä. On moni jo, keiltä olen kuullut haaveita rintojen suurennuksesta vaikka heillä olisi jo rintavarustusta.

Naisilla ja tytöillä kroppa kuitenkin kehittyy ihan yli 20 vuoteen saakka ja raskaus tai laihtuminen/lihominen muokkaa rintojen kokoa.

 

Itselläni on pienet tissit. Kyllä mä tiedän, miltä se tuntuu kun täytyy laittaa ne push-upit päälle ettei joku toppi ala valumaan. Mutta mä en kyllä halua harkita leikkausta, vaan haluan hyväksyä itseni. Se on tosi surullista, ettei kaikki siihen pysty.

 

Mulla on ollut kropan kanssa ongelmia ja mä tiedän -12kg laihtumisen jälkeen, että miltä tuntuu menettää ne juuri kasvaneet tissit. Ei se ole helppoa ja uskon, että jokainen meistä kärsii aina ulkonäkökriiseistä vaikka olisikin leikelty. Mun ystävällä on luonnostaan isot rinnat ja silti hän kärsii itsetunto-ongelmista juuri rintojensa suhteen, milloin ne on liian isot johonkin kivaan paitaan tai on vaikeaa löytää rintsikoita, treenaaminen on vaikeaa kun rinnat on tiellä...

 

Jos saan tulevaisuudessa lapsia tai työskentelen ihmisten parissa, haluan antaa esimerkin muille, että minä hyväksyn itseni tällaisena - hyväksy sinäkin.

 

Jos lähdettäisiin aina sille linjalle, että "joo mun nenä on ruma" -> leikkaukseen, "joo mun tissit on pienet" -> leikkaukseen, "yyh huulet liian pienet" -> vähän täyteainetta... Haluatteko sitten kasvattaa tulevat sukupolvet niin ulkonäkökeskeisiksi?

 

Luin juuri hyvän jutun yhdestä julkisuuden henkilöstä, joka oli nuorena hankkinut silikonit ja nyt lapsen saannin jälkeen ne poistattanut. Siinä yksi hyvä esimerkki siitä, ettei koskaan kannata tehdä mitään hetken mielijohteesta tai vain siitä, että tässä paidassa tissit ei nyt näytä kivalta.

 

Usein myöskin luonto on luonut sulle rinnat jotka näyttää hyvältä sun kropassa. En usko, että mun kropalle sopisikaan mitkään E-kupin pallot, näyttäisin varmaan silloin vielä pyöreämmältäkin.

 

En nyt saa ilmaistua asiaani järkevästi, mutta toivon, että pointti tuli ilmi. Ei mun käsitys muuttuisi vaikka mun parhaasta kaverista tai äidistä jos hankkisivat silikonit. Jokaisen oma kroppa millä tekee mitä tykkää. Haluan kuitenkin muistuttaa, että opetelkaa tykkäämään itsestänne niin kuin olette. Ei se itsetunto siitä nouse kattoon vaikka saisitte täydelliset rinnat, se voi olla paljon syvemmällä siellä pääkopassa.

 

Nonniin, nyt lopetan pälätyksen ja lähden treenaamaan!

♥♥♥ ps. love yourself as you are ♥♥♥

Crohn + treenaaminen = ?

Sairastumisen jälkeen en ole juurikaan blogissa tai yksityiselämässäni sairaudesta puhunut. Aihe on mulle edelleen tosi raskas ja vaikea käsitellä, enkä halua antaakaan itsestäni kuvaa "moi olen sairas." On päiviä milloin sairauteni tuntuu ja on päiviä, kun taas tuntuu ettei sitä olisikaan. Päivittäisiä lääkkeitä lukuun ottamatta.

 

En tiedä tulenko jatkossa aiheesta sen kummemmin juttelemaan, koska en siihen vielä oikein kykene. Kuitenkin koska sairas on suolistossa, ja suolisto on iso osa kroppaa, niin se vaikuttaa toki jollain tasolla treenaamiseen. Minulla ei onneksi juurikaan, mutta silti sairaus välillä itsestään ilmoittelee...

 

Nivelkivut, ne on uusi asia minulle. Polveni ovat siitä asti kun harrastin pienenä koripalloa, niin raksuneet ja jos teen kyykkyä väärin sen olen tuntenut heti polvissa, mutta sehän on aika normaalia kaikille. Sen kummempia kipuja en ole saanut. Kun sairaus diagnosoitiin tämä luki yhtenä oireena, ja ajattelin heti että "ei koske minua."

Väärässä oltiin... Nyt polveni ovat alkaneet kipuilemaan silloin tällöin, ja joskus treeneissäkin täytyy joitain liikkeitä muokata, ettei se rasita polvia.

 

Viime viikonloppuna oli peukalo kipeä ja epäilin heti jotain tulehdusta, koska kipua oli. En ole ikinä tuntenut sormissani kipua. Se meni ohi parissa päivässä (onneksi) ja tajusin, että nivelethän siellä oireilee.. Jos se olisi ollut tulehdus niin kipu olisi jatkuvaa.

 

Toivon kovasti, ettei tilanne ainakaan pahenisi, etten joutuisi lisätä lääkkeisiini vielä nivelkipuihin jotain. Nyt ne ovat kuitenkin siedettäviä ja treeneissäkin pystyn rasitusta esim. polville säätelemään.

 

Pahoinvointi, sekään ei ole täysin epätavallista kovissa treeneissä tai esim ruoan jälkeen treenatessa, mutta se on mulle ollut epätavallista oirehdintaa. Tietyissä liikkeissä huomaan pahoinvointia (esim. kyykky ja x-paino ylös käsillä ja alas).

Myös rankoissa treeneissä pahoinvointia tulee ja nimenomaisissa nopeatempoisissa liikkeissä sitä saattaa tulla. Sekin on sellainen, silloin-tällöin oire, mutta se on uusi juttu, minkä takia täytyy tahtia hidastaa ettei oikeasti lennä laatta.

 

 

Sitten myös tietenkin yleisoire väsymys, kaikilla meillä on väsymystä ja joku saattaakin pyöräyttää silmiään, että "mikäs oire tuo on..." Mutta sitähän ei voi ymmärtää, ennen kuin joutuu itse tähän sairauteen ja sairauden tuomaan väsymykseen. Sellaiseen, ettei vain pääse ylös vaikka tahtoisi. Voin nukkua vaikka 10h ja syödä ison puurolautasellisen, mutten vain kykene lähtemään. Se on sitä croohniväsymystä, mikä suoraan sanottuna välillä vituttaa. Sitä on aina välillä, ei onneksi kauhean usein, että vaikuttaisi esim koulunkäyntiini.

 

Tässä ovat ne yleisimmät oireeni jotka saattavat vaikuttaa treenaamiseeni. Lääkäri kyllä on sanonut, etten saisi treenata kovaa tai välttämättä 2 kertaa viikossa enempää, mutta menen oman kropan mukaan ja pääni ehdoilla. Jos tauti pistää jarrut pohjaan niin sitten jarrutellaan, ja lähdetään myöhemmin kovempaa. Mun haaveena on kuitenkin isona työskennellä liikunnan ja/tai ruokavalioiden parissa edes jollain tavalla, enkä halua nyt nuorena heittää tätä 'nuoruuskuntoa' hukkaan, milloin ns. opetellaan tavat joilla aikuisella mennään.

 

Haluan kuitenkin sanoa, että diagnoosini on välimuotoinen koliitti, eli ollaan siinä crohnin taudin ja koliitin välimaastossa, mutta puhun usein crohnista, ibd:stä tai suolistosairaudesta. Tämä tauti ilmenee jokaisella sairastajalla eri tavoin.

 

En pidä teille nyt sen kummemmin mitään IBD oppituntia, mutta tämä on osa elämääni, vaikka kuinka pyllystä se onkin! Vinkkinä haluan vain antaa sen, että jos kärsitte mahakivuista, ripulista/ummetuksesta, menkat jää pois, laihdutte paljon tai ihan mitä vain poikkeavaa, niin kannattaa käydä lääkärissä. Olin itse jo osastolle tutkimuksiin joutuessani tosi huonossa kunnossa, kun en osannut mennä ajoissa lääkäriin ja lääkärit luulivat tätä stressiksi.

 

En sano, että kipujesi takana on joku sairaus, mutta kannattaa aina varmistaa mitä siellä on. Ihmiskroppa on jännä juttu ja osaa aina yllättää.

 

Nyt lopetan pitkän tekstin, hyvää yötä kaikille!



Viikonloppu (+ viikon liikunnat)

Olen ihminen joka haluaa olla kokoajan liikkeellä. Sairastumisen jälkeen on pitänyt vähän niin kuin pakollakin hidastella menoa, vaikken koskaan ole sellainen yltiöaktiivinen ollutkaan. (Teen muuten postausta sairaudesta ja liikunnasta lähiaikoina) Tykkään olla kotona, syödä hyvin ja vain rentoutua perheen kanssa, mutta kuitenkin se ahdistaa, että "nytkin voisin tehdä jotain muuta". Mutta miksi aina tuo ajatus?

 

Tänään kello on 13.30, ja olen käynyt perheen kanssa kaupoilla, siivonnut huoneen ja vaihtanut lakanat. Heräsinkin vasta yhdeksän jälkeen, että aamulla tuli makoiltua.

Nyt sitten odotan kanan valmistumista ja mietin, kuinka valuu taas hukkaan tämäkin viikonloppu. Huoh, ärsyttävää!

 

Sain eilen jäykkäkouristusrokotteen ja senkin takia eilen ja tänään on treenivapaata. Ensi viikolla mulla on 2 koetta, peräkkäisinä päivinä, jonka takia on varmasti pakko pitää Maanantai ja Tiistai vapaana. En vain yksinkertaisesti viitsi saada kokeesta huonoa numeroa ja jälkikäteen ajatella, että no olisinpa jättänyt treenit väliin..

 

Huomenna jos pääsisin salille, ja sitten ke-to jatkuu treenit. Kunhan se 3 kertaa tulisi aina täyteen voisin olla tyytyväinen! Tällä viikolla:

Ma - Kuntosali

Ke - Cardio Step & Strenght 60min

To - Power 60min

ja huomenna:

Su - Kuntosali

 

Mutta tää stressaaminen ajankäytöstä on ihan turhaa. Täytyy olla iloinen että on vapaa-aikaa, esimerkiksi juuri kokeisiin lukuun! Nyt voisin ottaa koekirjan ja päntätä. Sitten iltapäivällä voisin koittaa lähteä ulos ystävän kanssa kahville ja huomenna salille. Miksi turhaan stressata vapaa-ajan käytöstä? On vain hyvä välillä olla, varsinkin jos viikot on juossut koulu-treenit väliä.

 

On se muuten outoa olla henkilö, joka periaatteessa nauttii arjen 'kiireestä' :D...

 

♥♥ hyvää viikonloppua ♥♥

 

 



PROTEIINIPATUKOIDEN EROT 2

Melkeinpä vuosi sitten kirjoittelin proteiinipatukosta kun havahduin niiden sokerimääriin. Olin se yksi sokea joka söi niitä, "koska ne on terveellisiä". Se, että lisätään suklaapatukkaan protskua, ei tee siitä terveellistä. Ehkä asteen paremman vaihtoehdon nälkäntunteeseen, mutta loppupeleissä jos haluaa tuloksia kannattaa ne sokeripommit jättää hyllylle.

 

Kuitenkin niidenkin sokeripommien seasta voi löytyä niitä oikeasti ravintoarvoiltaan ihan hyviä patukoita. Mutta kannattaa muistaa: vaikka patukka sisältäisi vain vähän sokeria, voi se sisältää vaikka minkälaisia makeutusaineita. Silloin tällöin prodepatukka voi olla ihan OK välipala tai herkku, mutta päivittäinen käyttö kannattaa unohtaa. Makeutusaineet ei tee hyvää kenellekkään!

 

1. Quest Bar

 

Varmasti suurin osa, joka protskutuotteita käyttää, on maistanu tätä ihanuutta ♥ Ja varmasti tämä on noussut monille suosikkipatukaksi. Ei gluteenia, ei sokeria, siinä jo 2 isoa syytä ostaa juuri tämä patukka. Isona miinuksena hinta, joka on peruskaupoissa se 3,90. Auts, kuitenkin kyseessä on patukka... Hinnan takia tämä patukka on mulle siis harvinaista herkkua! Lempimaut: S'Mores ja white chocolate raspberry. ´

+ Gluteeniton

+ Ei lisättyä sokeria

+ Hyvä maku

- Hinta

- Makeutusaineet (esim. sukraloosi)

 

2. Leader - So-Lo-Carb

 

Olin yhdessä vaiheessa ihan koukussa Leaderin keksi-valkosuklaapatukkaan. Olen myös syönyt Leaderin tuplasuklaa protskupatukkaa, mikä on ihan OK. Nyt ei ole kuitenkaan ollut himoja noihin patukoihin, vaan niistä on vähän mennyt maku. Mutta sisältö näissä patukoissa oli ihan ok, jonka takia näitä yhdessä vaiheessa söin enemmänkin.

Leader So-Lo-Carb patukoissa löytyy monta makua ja plussaa on ehdottomasti gluteenittomuus! Sokeriakaan ei ole paljoa (5,5g).

+ Gluteeniton

+ Vähän sokeria (5,5g per patukka)

+ Kohtuullinen hinta (reilu 2 euroa, riippuen paikasta)

- makeutusaineet

Tässä on patukat, mitä mä valitsen jos on "pakko" valita. Tosiasiassa puhun enemmän puhtaan ruoan puolesta ja nämä protskupatukat ei sitä edusta.. Keittäkää mielummin kananmuna, tehkää kaurapuuroa tai syökää vaikka ruisleipää!

 

Mä kyllä myönnän joskus herkuttelevani patukalla, esim tänään söin quest barin, ja tiedän, että seuraavan kerran ehkä yli kuukauden päästä jos sitäkään. Nyt täytyi valita nopea välipala ja päädyin quest bariin. Varsinkin tämän hetken gluteeniton kokeilu vaikeuttaa valintaa kaupassa.

 

Nojoo pointin varmasti ymmärsitte!

 

Jos haluatte esim laihduttaa, niin ei ole hyvä koukuttaa itseään makeutusaineisiin vaikka koittaisikin päästä sokerista eroon. Silloin tällöin steviaherkut tai sokerittomat pastillit on ihan fine, mutta jokapäiväistä se ei saisi olla.

 

Nyt mä lähden viettämään perjantaita kavereiden kanssa, vaikka väsyttäis hitsisti... Palaillaan taas ♥♥