Ahdistus

Ei sitten auttanut se yksi kortisonivalmiste tämän suolen vuotoon, joten otettiin käyttöön taas prendnisolon, eli vahva kortisonivalmiste. Ahdistukseni on katossa ja tänään koulussa vain purkautui mun paha olo ja itkin vartin ajan. En vain kestä. Kaipaan aikaa kun ainoa murheeni oli satunnainen pääkipu ja se yksi särkylääke kuukaudessa. Miten kehtasinkaan ikinä valittaa jotain särkylääkkeestä tai pienestä verikokeesta... Ihan kuin joku ylempi voima haluaisi mun maistaa elämää tällaisen paskan kanssa. JA joo se on nyt sitten koettu, eikö olisi mun aika hengähtää?

 

Jos joulun sairaalakohtausta ei oteta huomioon, olen pärjännyt hyvin kortisonin jälkeen syksystä. Ehkä liiankin hyvin, sillä olen ääneenkin saattanut sanoa kuinka sairautta ei välttämättä huomaakaan. Mutta kun mä en ehtinyt edes kunnolla nauttia siitä ajasta, kun olo oli kuin terveellä.

 

Mä kestän tosi paljon, mutta toi kortisoni on yksi mikä on niin iso kynnyskysymys mulle. Mutta nyt se on aloitettu ja toukokuussa lopetettu. Mä tarvitsen voimaa, tää on niin perseestä.

 

Mikä sitten tässä eniten ahdistaa... Koska joo, okei voihan sen ajatella että lääke sinne tänne nyt sinnitellään sen kanssa ja sitten se on ohi. Mutta ne sivuvaikutukset. Ne +10kg tarinat lihomisesta ja kauheasta nestekerrytyksestä joka turvottaa kropan kauhean näköiseksi. Ne väsymyspiikit kun ei jaksa/pysty treenata. Se kauhea himo syödä kokoajan kun kroppa menee sekaisin. Ne epäpuhtaudet ja finnit jotka tulee kasvoilleni.

 

Ja kyllä tossa oli vain murto-osa sivuvaikutuksista. Myös sydämen rytmihäiriöt lisääntyy ja olo ei vain ole normaali kortisonikuurin aikana.

 

Eniten pelkään niinkin pinnallista ja ehkä jonkun mielestä turhaa asiaa kuin ulkonäköä. Lihomista ja turvotusta. Mä en sitä halua. Voin maata vaikka toukokuuhun asti sängyn pohjalla, kunhan en liho. Voin kestää ne rytmihäiriöt, kunhan en liho. Mulla on muutenkin viime aikoina ollut hankalaa syömisen kanssa, sillä haluan samaan aikaan rentoutua ja samaan aikaan taas kiristellä. Entä kun mukaan otetaan lääke joka itsessään lihottaa ja lisää ruokahalua sekä pakostikin voi vähentää treenausta? JES, kesäkunto täältä tullaan vai mites se nyt meni.

 

Olen niin vihainen, surullinen ja ahdistunut. Mä oon kuitenkin koittanut kaikkeni. Elää terveellisesti ja kohdella muita hyvin, miksi mua pitää silti rangaista? Miksei nää paskat voi tulla ihmisille jotka kohtelee muita huonosti? En nyt kehu itseäni, mutta kyllä mä olen omasta mielestäni koittanut olla hyvä ihminen. Mutta eipä kai sillä elämän mittakaavassa ole väliä. Ilmeisesti se on sama mitä teet kun paskaa sataa niskaan sitten muutenkin.

 

Nämä hetket kun et tiedä kenelle voisit kunnolla puhua ettet aiheuta muille vaivaa tai et tiedä syötkö sen perunan koska lihot muutenkin... Nämä hetket on niin painia oman itsensä ja elämänsä kanssa. Kun on itkenyt päivästään puolet, ei enää tiedä olisiko OK vain jäädä sängyn pohjalle vai lähteä menemään ja yrittämään vain elää tätä elämää mikä mulle on määrätty.

 

Mä kuitenkin päivästä toiseen yritän. Mä yritän niin kovin. Käyn koulussa, käyn treeneissä, suoritan hommani ja koitan menestyä. En pääse ruotsin tukiopetusryhmään vaikka numeroni huitelevat 4-5 koska minulla ei ole 'todistettua tarvetta' vaikka puolella ryhmästä ei ole mitään muuta kuin asenneongelma, no mä puren hammasta ja jatkan opiskelua. Menen kotiin, opiskelen, treenaan ja koitan myös jossain välissä ylläpitää sosiaalistakin elämää. En ole missään vaiheessa luovuttanutkaan. Yritän, yritän ja yritän joka päivä.

 

Yritän, vaikka kokeista satelee huonoja numeroita, en valita vaan koitan tehdä enemmän töitä. Opettajat ei katso hyvällä, enkä ole kuin pari kertaa koittanut mainita sairaudestani ja ongelmistani. Eipä se näytä ketään liikuttavan.

Yritän, treenaan noin 4 kertaa viikossa vaikka väsyttäisi. Tuloksia taas ei niinkään, maha pömpöttää edelleen. Mutta silti en luovuta.

Yritän, teen joka aamuisen kaurapuuron ja katson vettä juoden vierestä kun köksän tunneilla muut paistaa lettuja. En lannistu, vaan yritän pitää kiinni ruokavaliostani.

Yritän, olla avuksi kun muut valittavat 7 koenumeroista tai mahakivuista karkkipussin jälkeen, en ole ilkeä haluan olla avuksi vaikka samaan aikaan päässäni jyskyttää omat ongelmani. Milloin joku huomioi ne?

 

Minä en ole luovuttaja, en nyt enkä koskaan. Mutta yksin en jaksa. En pysty en kykene en vain jaksa. Nämä helvetin kulissit jossa pistän hymyn naamalleni ja esitän etten tarvitse apua on niin raivostuttavaa. Kun olen pari kertaa käynyt psykologilla, olen saanut jotenkin niin tuntea oloni tyhmäksi. "Mutta meillä kaikilla on ongelmamme.." Niin eli en saa valittaa omistani? Okei sun hamsteri kuoli, ikävää, mutta mä olen vittu sairas loppuelämäni.

"Joo ei me koulupsykologit oikein näistä sairauksista niin tiedetä... Ehkä parempi olisi sairaalan psykologi." Joo okei kiva, eli kun kerään rohkeuden mennä puhumaan koulupsykologille niin sit sanotaan et joo ei me oikein tälläisiä asioita. No kiva. Moro sitten.

 

SE ikuinen pelko. Pelko siitä, että vuoden päästä voin olla leikkauspöydällä tai kymmenen vuoden päästä omistaa vaikka avanteen. SE pelko, että kroppa ei kestä suolen tulehdusta ja tuhoo kroppaa muutenkin sisältäpäin. SE pelko, ettei joku hyväksy mua tän sairauden kanssa.

 

Ja se ahdistus, että vaikka kuinka puhun, ei kukaan voi ymmärtää loppujen lopuksi. Minähän ne kortisonit joudun syömään ja sivarit kestämään. Minä joudun elämään tässä tilanteessa. En mäkään voisi ymmärtää syöpäsairaan elämää, vaikka kuinka haluaisin. Joten miksi joku terve ymmärtäisi minua.. Niinpä.

 

Ja se sana sairas. Minulla on sairaus. Krooninen sairaus. Paskasairaus. Suolistosairaus. IBD. Olen sairas. Ei en ole. Olen terve. Ei, en ikinä ikinä enää tule olemaan terve...

 

 

Noniin... Näissä ahdistuksen merkeissä lähden pyyhkimään kyyneleet ja nostamaan kulissit pystyyn, että normaali elämä sitten vain jatkukoon... Kiitos blogi, annat voimaa mulle koska kirjoittaminen on mulle todella todella tärkeää.

 

♥♥ 

Hyvin mennyt kulunut viikko

Olen pysynyt terveellisissä rajoissa, vaikkakin pari protskupatukkaa on makeanhimoon täytynyt vetäistä. Mutta tosin en voi olla tiukka kaiken suhteen... Ymmärrätte varmaan. ;)

 

 

Kauraleipää olen syönyt ja kaurajogurtteja, sekä sokeritonta mysliä. Eli siinä on ollut mun perus välipalaa, sitten kaurapuuro aamulla ja perus-koti/kouluruoat.

Jos jotain pitäisi vielä tiukentaa ruokavaliossani, se olisi varmaan leivän vähentäminen. Tosin nyt kun syön 100% kauraleipää, eli ei vehnää ollenkaan, niin se on hyvä. Mutta silti tiedän, että täytyisi korvata niitäkin kananmunilla ja hedelmillä enemmän... Tosin kaikkea en voi ruokavalionkaan suhteen saada!

 

Treenejä on kertynyt tällä viikolla jo 4, salitreenejä pelkästään, mutta silti olen tällä viikolla viihtynyt enempi salilla ja koska oli kokeita ja poikaystävän näkemistä, niin täytyi vähän aikataulujenkin puolesta hyödyntää salia. Tosin tällä viikolla ja varsinkin tänään sain salitreenistä jotenkin paljon irti.

 

Miinusta koko elämäntilanteessa on taas tuo suolisto... Se taas vuotaa verta ja sitä on yritetty nyt lakkauttaa nostamalla lääkeannosta ja eräällä kevyellä kortisonivalmisteella, mutta tuloksia ei toistaiseksi näy... Aina kun puhun tai kirjoitan aiheesta saan pidätellä itkua, koska tämä sairaus on mulle edelleen niin rankka asia. Se fakta että tämä tulee olemaan ikuisesti mun vaivana, ei helpota asiaa. Joskus vain toivoisi, että saisi nyt olla terve, koska tuntuu että olen jo kärsinyt tarpeeksi.

 

Saan tosin olla kiitollinen, että pystyn elämään 90% normaalia elämää. Käydä treenissä ja syödä suht-vapaasti. Mutta silti. Harmittaa myös, että tämä laskee mun ilotasoa niin paljon. Olisin ilman sairautta tällä hetkellä todella tyytyväinen elämääni, mutta nyt se vetää niin paljon pois.

 

Tälle kun ei voi mitään, ei auta itkeä tai valittaa, on vain hyväksyttävä. Sen siitä saa kun kehuin, että mulla on mennyt yllättävän hyvin pienillä lääkeannoksilla ja lääkkellä josta en juuriaan saa sivuvaikutuksia. Jepjep, nyt taas joku ylempi voima haluaa kostaa.

 

NO, ei pureuduta mun elämän masennuskohtaan vaan positiivisiin juttuihin. Mä kehitän nyt mun kesäkuntoa ja mun suhdetta poikaystäväni kanssa, ei tässä kaikki ole perseellään! Koulu nyt vähän niin-ja-näin, mutta ainakin yhteishaun sain tehtyä ja odotellaan sitten mihin pääsen ja pääsykokeita sitten keväällä.

 

Muistakaa kaikki, vaikka yksi asia elämässä ei menisi hyvin, ei se tarkoita että kaikki olisi paskaa. Jos yksi päivä menee penkin alle, se ei pilaa kaikkea. Positiivisuus, siinä on meillä kaikilla harjoiteltavaa. Nyt mua hymyilyttää kun katson ulos ja nään auringon, sieltä se kevät ja kesä tulee, mun lempivuodenajat. Siitä kylmästä ja synkästä talvesta noustaan aina kevääseen, niin miksei sitten omassa elämässäkin noustaisi niistä synkistä ajoista taas positiivisuuteen ja iloon? ♥

 

Eläminen ja se että saa elää on loppupeleissä tärkeintä, sitä ei voi kukaan kiistää. Ja koitan myös aina ajatella, että itselläni on asiat hyvin. Ruokaa, katto pään päällä ja ihmisiä jotka välittää. Turvallinen maa ja auttavia ihmisiä. Miksen siis olisi onnellinen?

 

Meneepä syvälliseksi, mutta se on musta oikeastaan kivakin olla syvällinen. Elämä ei ole vain sitä materiaa ja tapahtumia, se on sitä mitä meissä ihmisissä on sisällä.

 

Pointtini siis on se, että nauttikaa elämästä! Rakastakaa toisianne ♥

 

pus pus

Syömistä x100 ja mielen myllerrystä

Viikonloppuna söin ja paljon, mutta en kadu sitä mitenkään, sillä olen taas raiteillani vaikka ruokavalioni ei nykyään niin tiukka olekaan.

 

Perjantaina oli ns. kotibileet ja multa pöllittiin 50e, mutta käteen jäi yksi poju, joka oikeesti pistää mun pään niin sekaisin et en tiedä mitä se haluaa tai mitä mä haluan ja nyt olo on hyvin 'messed up' ja toivon vaan et asiat kääntyisi parhaiten päin. Huoh, sormet ja varpaat ristiin.

 

Mä olen vain ihminen joka stressaa. Stressaa kaikesta, eikä saa mielenrauhaa... Pyörin illalla sängyssä ja mietin elämää, eikä tuu unta ja aamulla kun herään niin päässä taas pyörii kaikki jutut. Olisi kiva, että osais rentoutua ja olla ajattelematta niin isosti.

"Okei tää juttu ei toimi, moving on ->" okei, en nyt sano että pitää ottaa säädön loppumiset noin iisisti, mutta minä tunteellisuuden huippu varmaan saan siitä jonkun viimeisimmän tikin ja jään himaan ikuisiksi ajoiksi. Koska olen hyvin loppu!!

 

Ja anteeksi, että aiheeni ei nyt taaskaan liity mihinkään, mutta as you can see im very messed up! Very, very messed up. Mikä siihen sit auttaisi?

 

No Perjantaina jälkeen tää fiilis varmaan selkenee tai vaikenee, saapi nähä. Näemme siis tämän mysteerikaverin kanssa, ellei se nyt peru kaikkea, sillä en vaan saa siitä signaalia, että kiinnostaako nähä vaiko ei.

 

En vaan jaksa olla se lelu jota heitellää ja otetaa jos kiinnostaa. Haluun et joku arvostaa ja pitää must niinkun oon. Jos ei kelpaa ni sano suoraan, älä kiertele ja kaartele tai sovi tapaamisii jos sua ei kiinnosta.

 

Huoh, tuun kirjoittelemaan sillon kun pää selkenee ja saan ajatuksia kirjoitettua.

VOIMAA JATKAMAAN?

"On se ihme, ettet ole luhistunut. On sulla kuitenkin rankka syksy ollut tähän asti! Jaksat kuitenkin treenata ja pitää ruokailutkin kurissa. Olet hymyileväinen ja jaksat nauraa."

 

Niin. Mistä sitä voimaa saa sitten jatkamaan? Mä koen, ettei ihminen valitse sitä, että esim. masentuuko tai ottaako jonkun asian kovemmin kuin toisen. Oon mä itsekin välillä yllättynyt, kuinka olenkin jaksanut mennä treenaamaan vaikka juuri viime yönä olen kärsinyt mahakivuista. Olen ollut yllättävän vähän väsynyt. Sehän on vain loistava asia.

 

Mä muistan ne pari päivää sairaalan jälkeen. Olin todella pohjalla, en edes muista niin masentavaa fiilistä. Okei, sydänsurut on ollut aika kauheita, mutta se oli kuitenkin erilainen tunne. Se tunne, kun sairastut se on tosi eri luokkaa. Periaatteessa tiedät, että se pitää hyväksyä ja on halua taistella sitä vastaan, mutta taas samalla tuntuu asiat merkityksettömiltä. Mä olen 15-vuotias ja kroppa ilmoittaa, ettei jaksa. Siis nuoren kroppa, sen pitäisi olla parhaimmassa iässä. Se masentaa tosi paljon. Kun joutuu alkaa syömään lääkkeitä. Oon tosi iloinen, että en antanut sen tunteen viedä. Jaksoin onneksi taistella sen yli.

 

Mua auttoi varmasti treenaaminen. Siitä saa jotenkin hyvää oloa ja vaikka joskus ärsyttää mennä treenaamaan, niin kyllä sitä jää sitten nopeasti myös ikävä. Treenaaminen on myös niin osa arkirutiineja, että kun pääsi taas treenaamaan tuntui arki normaalilta.

 

En lähtenyt kauppaan ja hukuttanut vihaa ja surua herkkuihin, vaan halusin syödä terveellisemmin. Ehkä siksi, kun tiedän, että ruokavalio heijastuu mun kropan hyvinvointiin. Tuli vähän vihainenkin olo, että antakaa mun nyt jättää ne herkut välistä haluan olla terve. Vaikka se nyt ei ole koskaan enää mahdollista. Vau, toi lause oli masentava.

Ja ehkä se koko ajatus. En pääse tästä ikinä eroon. En ikinä. Kuolemaan asti se on siinä. Pelottavaa jopa?

 

No kuitenkin. Mistä sitä voimaa saa sitten jatkamaan? Milloin ihminen on tarpeeksi heikko lyömään hanskat tiskiin?

Mä koen, ettei tälläinen voisi mua masentaa. Koen tällä hetkellä, ettei elämässä tule vastaan mitään mikä saisi mut luovuttamaan. Elämä on tosi arvokasta ja kyllä mä ajattelen, että asioita pitää punnita ja miettiä, että mikä sulle merkitsee mitäkin. Sairauden myötä, oon oppinut lyhyessä ajassa arvostamaan terveyttä, itseäni ja kroppaani.

 

Voin joko a) ottaa asioita huumorilla. Nauraa, että jopas on taas hankala maha. Sellaista se elämä on. Tai b) luhistua kokonaan. Mutta minkä takia? Ei tämä sairaus mua tapa. Vaikeuttaa varmasti mun elämää monellakin tapaa, mutta ihminen on tehty taistelemaan ja tämä on mun taisteluni. Voin oppia tästä ja paljon. Jotenkin haluan uskoa, että kaikella on tarkoitus. Harmikseni sairaus langetettiin mulle, mutta ehkä joku ylempi voima halusi, että joudun taistelemaan ja sitä kautta opin ja kasvan? Jotain sellaista henkistä saan, mitä en olisi ilman sairautta saanut. Tulevaisuus opettaa.

 

Aika deepiksi menee, tiedän tiedän. Halusin vain pohtia. Voimaa jatkamaan? Sitä saan elämästä, parhaasta kaveristani, perheestäni, treenistä, hyvästä ruoasta ja tulevasta koiranpennustani, joka kotiutuu meille reilun viikon päästä.

 

Miten tämä liittyy kroppaprojektiin? Sillä tavalla, että jokainen etsii joskus sitä voimaa jatkamaan. Joku haluaa laihduttaa, kasvattaa muskeleita tai päästä eroon syömishäiriöstä. Miten saa sitä voimaa jatkamaan? Usein niitä plussia löytyy enemmän.

 

Mä rakastan elää. Mä rakastan elämää. Toivottavasti säkin pystyt myös sanomaan tuon. Koska se on tärkeää ja sinä olet tärkeä. Maailma on karu, mutta sä voit tehdä siitä paremman paikan.

 

♥♥ rauhallista perjantai-iltaa

 



MISSÄ VAIHEESSA MENEE YLI?

Ihan ekana haluan sanoa, että tämä on minun mielipiteeni. Enkä puhu nyt sairaalloisen ylipainoisista tai alipainoisista. Sillä tiedän sen, että jos olet ylipainoinen saatat tarvita 'kovempia' keinoja ja rankempaa ruokavaliota saadaksesi painoa laskuun.

__________________________________________________________________
kirjoitettu 1.6.

 

Nyt oon ihan postausmoodissa, koska postausta tulee taas! Kuitenkin tämä aihe nousi mun päässä pintaan, kun eilen katsoin fitnesspäiväkirjoja (viime maanantain jakson) jossa mm. Eevi puhui fitness-ylilyönneistä ja muistaakseni myös Venla on puhunut samaisesta aiheesta. Kuitenkin aihe palautui taas mieleeni sen jakson myötä. Että missä vaiheessa sitten tosissaan menee yli?

 

Jokainen voi itse pohtia sitä, että meneekö yli siinä vaiheessa, kun et voi edes lomamatkalla syödä hieman omasta ruokavaliostasi poiketen tai ravintolakäynneillä omat eväät mukana? Myös se jatkuva ruokien punnitseminen on musta älytöntä. Siis mitä järkeä mitata millin tarkkaan se ruoka? Pilaantuuko sun kroppasi jos syöt pari jauhelihanpalasta lisää? Siis sitä en vain käsitä.

 

Itse olen kuntokuurien aikana pitänyt aika simppelit säännöt. 5-6 ateriaa päivässä, proteiniipitoiset ateriat, ei herkkuja/roskaruokaa tms. ja paljon vettä. Tuossa tiivistettynä se, miten sain kropastani pois -10kg ja kiinteydyin mukavasti. Mä en edes osannut ajatella, että painoa lähtisi noin paljoa. Oletin, että pari kiloa ja that's it. Sen sijaan sitä lähti 10 kiloa ja kropassani hehkui muutos. XS-vaatteet olivatkin sopivia ja 36 koon shortsit tippuivat jalasta. Eiköhän se jo kieli jotain.

 

Tarkoitan sitä, että eikö olisi helppoa tehdä elämäntapamuutos yksinkertaisilla asioilla? Sellaisilla, mitä voi jatkossakin toteuttaa? Kyllä mä myönnän, että synttäreillä olen istunut vain kahvi kädessä, ja jonkun mielestä sekin on jo ylilyöntiä. Miksei synttäreillä voi nauttia herkkuja? Se on hyvä kysymys. Toisaalta, itse ajattelen, että syömisen ei pitäisi olla pakotettua. Kuitenkin yleensä syön suolaiset (esim. salattia, karjalanpiirakkaa) etten näyttäisi tympeältä tai epäkohteliaalta.

Kyllä mä sen ymmärrän, että jos välttelee sokeria, niin ei sitä ole pakko suuhunsa lapata. Itsekin viime kuntokuurin ajan söin todella vähän sokeria ja sen takia en syönyt juhlissakaan kakkuja tai muita herkkuja. Mä ymmärrän sen ihan hyvin. Mutta siinä vaiheessa kun mennään vaikka ravintolaan, eikä voi syödä vaikkapa perinteistä kanasalaattia, koska tietää ettei siellä voi punnita jokaista salaatinlehteä - niin se menee musta jo yli.

Oon itse mennyt sillä periaatteella, että perusruoat on ihan OK. Mä olen syönyt eineksiä ja mä olen syönyt ravintolassa. Olen vain valinnut ne terveellisimmät vaihtoehdot joukosta. Esimerkiksi juuri sen kanasalaatin tai lohiannoksen. Ei se varmasti ole mikään täyden 10 suoritus, ei todellakaan, mutta kyllä mä haluan nauttia niistäkin ravintolahetkistä. Musta se on enemmänkin surullista, että joku fitness menee hauskuuden yli. Terveellisyys ja terveys on musta tärkeää pitää kunnossa, mutta rajat on kaikella.

Mulla oli juuri tämä kuntokuuri, joka päättyi tähän Kreetan matkaan sillä halusin nauttia sen viikon täysillä. Ja tiesin myös sen, että kuinka rasittavaa olisi olla mun seurassa jos miettisin kaloreita tai jonkun ruoan terveellisyyttä. C'moon, yksi viikko, oon aika varma ettei se pilaa koko kroppaprojektia!

Itsellänikin on saattanut joskus mennä joissain mittasuhteissa yli koko kroppaprojekti. Se on ihan inhimillistä. Olen saattanut panikoida leivän määrästä tai siitä, että onko kuivatut hedelmät sittenkään hyvää naposteltavaa. Loppupeleissä sillä ei ole mitään väliä. Niin kauan, kun paino ei nouse ylhäälle ja extra-small&small vaatteet menevät itseni päälle, en ota stressiä. Nyt on kesäloma! Nautitaan siitä. Ja muistakaa, ettei nauttiminen aina tarkoita sitä, että on pakko ottaa se herkkuöveri tai maata koko päivää sohvalla. Tällä hetkellä nauttiminen on mulle sitä, että pääsen viikon tauon jälkeen treenaamaan ja kohta varmaan syömään sitä mun himoitsemaa kanasalaattia!

DON'T STRESS, TAKE IT EASY!

palataan vielä postauksen parissa, ennen riparia,
xoxo minä.


Kuulumisista pohdiskeluun

Toivottavasti teidän vappu meni hyvin! Itse pidin syömisen osalta rentoa vappua, en toki syönyt herkkuja, mutta patonkia & perunasalaattia tuli vedettyä. Kohtuudessa kuitenkin ;)

Arkena olisi taas palattava siihen kunnon ruokarytmiin, sillä nyt miniloman takia taas ruokarytmit on mitä on. Mummillakin tuli käytyä ja ihanan meheitä lihapullia syötyä. Parannettavaa siis on, mutta en ota tätä vakavasti.

 

Treeneissä on tultu MA-TI-KE käytyä ja tänään olisi taas salipäivä. Siinä olisikin mun viikon treenit pulkassa ja ensi viikolla taas toivottavasti samalla tsempillä. Nyt on ns. viimeiset viikot aikaa tsempata treenien suhteen, sillä Toukokuun viimeisellä viikolla tämä tyttö lähtee matkalle ja kun palaan, on melkein heti lähtö rippileirille. Eli aikaa treenaamiseen jää siihen väliin ehkä päivä tai kaksi. Toki mä yritän ulkomailla vähän aktiivisuustasoa pitää yllä, mutta koska se on loma niin miksi ottaa stressiä kun en sieltä salille kuitenkaan pääse.

 

Kuulumisista sitten eteenpäin... Aloin taas miettimään viime postauksien myötä mun ikää. Se on joillekin niin big deal. Tai siis... Muistan blogin alkuajoilta kommentin, kun hehkutin -1kg aloitusta, niin saan kommentin kuinka tämän ikäisen ei pitäisi miettiä painoaan. Ja se on totta! Kyllähän te lukijat tiedätte, etten pidä blogissani mitään painopäiväkirjaa, koska olen 100% tyytyväinen painooni kunhan se pysyy siinä normaalilukemissa. Silloin kun ei vielä kropassa ulkoisia muutoksia näkynyt, olin tosi iloinen siitä vaakanumerosta.

 

Vaakanumeroista kommentteihin. Saan ihan livenä kuulla sitä, että "oot niin nuori, ei oo hyvä käydä kuntosalilla tekemässä isoilla painolla!", "oot niin nuori, ei sun pitäisi murehtia ulkonäköä" ja ihan blogiikin saatu kommentti: "oot niin nuori, kyllä ne kurvit vielä vartaloosi muokkautuu".  Ja mä en sano, etteikö noista mikään olisi totta! Kyllä mä sen tiedän, että 15-vuotias on vielä nuori ja monissa asioissa tosi tyhmä. Voin allekirjoittaa sen. Mutta ihmiset, joita ei yleensä kiinnosta sun asiat yhtään, niin alkaa puuttumaan sun asioihin. Se mua ärsyttää.

 

Kun mä aloitin salilla käynnin vuosi sitten, mulle oltiin salilla tosi avuliaita ja kerrottiin, että kannattaa aloittaa pienillä painoilla ja liikkeet näytettiin mulle heti alusta alkaen. Mä aloitin tosi helpolla saliohjelmalla ja tein sitä monta kuukautta. Nyt kun olen käynyt ryhmäliikunnoissa ja oppinut liikkeitä, olen soveltanut niitä mun salikäynteihin. En käy salilla kuin kerran-pari viikossa (toki poikkeudet esim. tämä viikko) ja ne treenit on oikeasti tosi löysiä, koska tiedän etten voi tehdä 110% töitä siellä, kun en yksinkertaisesti osaa. Kuitenkin koen, että on hyvä harjoitella. Ei ilman harjoittelua opi.

 

Oon kasvuiässä, mulla on elämä edessä ja muuta muiden suusta kuultua. Mä tiedän sen kaiken. Mutta tarkoittaako noi kommentit, että mun pitäisi käydä mäkkärissä ja juoda kaljaa sekä hillua kaupungilla keskiyöhön asti, että eläisin sitä teiniunelmaa? Vai enkö mä voisi käydä siellä salilla ja syödä kevyemmin, vai olenko mä heti tuhlaamassa mun nuoruuden?

 

Kyllä mä koen, että ne illanistujaiset ja kerran kolmessa kuukaudessa herkuttelut riittää mulle. En mä tarvitse mitään porukoita, joissa kokeillaan rajoja ja juodaan itsensä kaatokänniin. Miksi joskus tuntuu, että aikuiset ja muut nuoret kokee tuollaisen käytöksen enemmän "normaalimmaksi teineilyksi" ? En mä leiki mitään fitnesstyttöä koska se on tällä hetkellä muodissa. En ole edes lähelläkään mitään fitnesspelleilyä. Mä en syö kurinalaisesti, mä samalla nautin ruoasta ja elämästä, että opettelen jo varhain terveellisiä elämäntapoja.

 

No joo, en mä tarvitse sitä, että muut olisi ylpeitä siitä mitä teen. Tarvitsen sen, että olen itse ylpeä. Että mä itse tiedostan kuinka hyvää polkua tällä hetkellä kuljen. Toivon, että fiksu asenne jo näin nuorena johtaa hyvään tulevaisuuteen. Jos jotain nyt haittaa se, että jätän kaljapullon tai jäätelöannoksen välistä kun juoksen salille, niin siinäpä haittaa. Katsotaan maaliviivalla kenellä meni matka parhaiten.

 

HUH, tällaista tekstiä näin Lauantai-aamupäivään! Mä voisin nyt sitten lähteä sinne salille, tekemään MUN treeniä, ja sitä mistä MINÄ nautin! Suljen korvani ulkopuolisten kommenteilta. Kyllä me tiedetään mitä itse ollaan tekemässä.

 

ADIOOS ja hyvää viikonloppua ♥♥

 



Teini-ikä ja nuoruus

Teini-ikä ja nuoruus on kaksi aika samaa mutta toisaalta eri käsitettä. Omasta mielestä teini-ikä on siinä 13-18 (-19) ikävuoden paikkeilla ja nuoruus sitten pitempi pätkä, milloin ollaan vielä joko a) tosi nuoria tai b) aikuisia jo, mutta silti vielä nuoria.

 

Itse sanon että elän tällähetkellä noita molempia aikoja ja nuoruutta olen ja tulen elämäänkin vielä (heittäisinkö tähän villin veikkauksen) n. 24 ikävuoteen.

Musta nuoruus alkaa ehkä silloin jo hiipumaan kun pääset siihen 30 ikävuoteen ja menet naimisiin & hankit perheen. Kaikkihan ei näitä asioita tee, tai sitten tekee ne kymmenen vuotta aikaisemmin. Jokaisella siis (sanotaanko näin) on oma nuoruusvaihe, mitä kenenkään on vaikea määritellä.

 

Sen takia puhun nyt enemmänkin teini-iästä, sillä se vaihe on lyhyempi ja mulle kuitenkin tällähetkellä aika keskeinen nimitys. Sitä kuulee vanhemmiltakin päivittäin "tuo teini taas nukkui päivään asti", "tuo teini taas reputti kokeen" jne jne jne...

 

Sekä koulussa ja muualla yhteisöissä puhutaan nyt paljon että "kun sä olet nyt teini-iässä..."

Ja voi taivas, mä oon sen huomannut. Pari esimerkkiä:

- Vaihtelevat mielialat

- Kropan muutokset

- Tunne-elämän saaminen = sydänsurut ja -ilot

- Lapsellisen itsekkyyden väheneminen

- Halu aikuistua ja käyttäytyä kuin aikuinen

Ja tietenkin nämä yleiset tyttöjen elämään kuuluvat menkat! Mitkä mullakin on jo viimeiset kaksi vuotta ilahduttanut elämää, mutta niihin me ei nyt mennä.:D

 

Mun pointti koko jutussa on se, että voi paska kun on raskasta kasvaa. Kaikki ulkonäköpaineet, halu miellyttää muita, olla yksi "suosituista"

Se on tosi rankkaa, mitä ei moni ehkä ymmärräkään. Koulussa alkaa muodostua porukat, mitä sitten kun sä et pääsekään mukaan? Tajuat vähän niin kuin myöhässä sen, että olisi pitänyt avata suu ja olla puheliaampi. Nyt tuntuisi tosi tyhmältä mennä mukaan, kun ulkopuoliseksi on jo jäänyt.

 

Oma peilikuva ei miellytäkään ja saat kymmenittäin finnejä naamaan. Ja kaiken kukkuraksi vielä vartalossakin hyllyy läskit. Poika, jonka luulit pitävän susta, heittää sut kun roskan maahan ja jatkaa matkaansa. Sä et ollutkaan sille mitään. Tai kenellekään muulle sun muka parhaalle kaverille.

 

Se on tosi raskasta, koska koulukin alkaa tuntua paikalta mihin sun pitää nousta paria tuntia ennen laittautumaan ja valita ne parhaimmat vaatteet. Miksi? Siellähän istutaan 5-8 tuntiin opiskelemassa, mutta jos et sä niin paljoa vaivaa näkisi, olisit varmaan syvemmällä ojassa.

 

Apua, kun menee angstaamiseksi. Musta vaan tuntuu että nyt kunnolla 8 luokan alkaessa mun teini-ikä oikeasti käynnistyi ja mä aloin huomaamaan esim. käytöksessäni muutoksia. Jotenkin, äöh... Toivon kokoajan että olisin vuoden edempänä. Raastaa aivoja ajatella, että kasiluokka on vasta aika alussa ja päiviä sen kun riittää...

 

Tälläistä ajattelua tänään. Ei ihan blogin aiheessa pysytty, mutta minkäs teet.

 

Näkyillään :)