Kuinka haluisinkin otsikon jälkeen aloittaa tämän jollain yltiöpositiivisella lauseella, mutta aloitankin sen sillä, että eilen istuin 4 tuntia lastenklinikan päivystyksessä. Tuloksetta.
Syynä siis sairauteni, yllätys-yllätys, eikä hätää tosin ole, mutta lääkärini soitti kesken koulupäivän, että nyt pitäisi lähteä klinikalle. Oikein mitään tietoja ei meille annettu, mutta tiedän että syynä tämä jatkuva verenvuoto ja se, ettei lääkkeet tehoa. Varsinkaan vahva kortisoni ei tehoa. Klinikalla otettiin sydänfilmi, ettei pumppu ole vaurioitunut kortisonista, koska olen saanut rytmihäiriöitä. Sekä verikokeet, ettei hemoglobiini ole tippunut jatkuvan vuodon seurauksena. No nämä molemmat olivat ihan OK. Sen tiesinkin, sillä rytmihäiriöt on mulle tyypillisiä ja varsinkin kun on lääke joka niitä itsessään tuottaa, niin en siinä näe muuta haittaa kuin sen, että ne ovat ikäviä. Verikokeissa mulla ei ikinä nouse tulehdusarvot tai laske hemoglobiini, ei ikinä. Ei edes silloin kun mun calpro huiteli parissa tonnissa ja suoli vuosi yhtenään. Eli en siis ihmetellyt yhtään hyviä arvoja.
Kuitenkaan tilanne ei muuttunut, vaan 4 h odottelun jälkeen sanotaan, että voimme lähteä kotiin ja sama lääkelinja jatkuu. Ei he osanneet oikein sanoa, miksi meidät sinne hälytettiin kun ei he tiedä tilanteestani tai voi sanoa juuta-tai-jaata. Siinä sitten odottelimme äitini kanssa jotain ratkaisua. Kortsonin vaihto, asacolin pois-otto...? Koti-ohjeita...? Ei mitään. Jep, ja mua raivostutti niin paljon. Etenkin se, että jouduin skippamaan tunteja koulusta ja se, että se oli yhtä tyhjän kanssa.
No joo, voisin valittaa kuinka pepusta tämä kaikki on ja se, ettei reilun kuukauden jälkeen kukaan ole saanut verenvuotoa lakkautettua, mutta silti haluan ja elän ihan tavallista elämää. Mä olen päättänyt, etten ota mitään sairaan lapsen leimaa ja jää kotiin "parantumaan", koska tästä ei parane. Lähden kohta tuplatreeneihin, ensiksi Poweria - lihaskuntoa ja sitten Zumbaa - aerobista ja pitkästä aikaa vähän tanssia.
Sitäkin nyt toitotetaan, että "älä liiku kauheasti", "Vältä raskasta liikuntaa", "Ei isoilla painoilla" .... Mutta kun te tiedätte mikä intohimo on mulle kehittää kroppaa, ja mä tiedän, että jos jään ilman kunnon treenejä on mun ruokavaliokin heti pielessä. En pysty oikeasti paikollani ollessa hallita syömisiäni vaan tarvitsen aikataulutetun elämän, että sekin pysyisi kurissa. En suostu kaikesta luopumaan.
Tietenkin iso miinus on nuo sydämen rytmihäiriöt jotka esim. Sunnuntaina salilla hidasti paljonkin treenausta. Mutta sitten lasken sykettä ja otan rauhallisemmin, enkä tietenkään vedä kuin hullu jos sydämessä tuntuu. Koen kuitenkin, että liikunta tuottaa mielihyvää ja iloa mun elämään, että sen pois jättäminenkin olisi iso miinus kokonaiskuvassa.
Askel positiivisuuteen, niinkuin otsikkoon kirjasin, tarkoittaa nyt sitä, että viime viikon itkut on itketty ja nyt vaan mennään ylöspäin. Vaikka paino on noussut ja mahanseutu turvottaa, en voi antaa niiden nyt latistaa itseäni. Päivä päivältä kun mennään, niin kortisonikin loppuu sitten ajallaan ja toivon, että sitten myös suoli rauhoittuu. Mä en oikein voi muuta tehdä kun odottaa ja pitää mieleni posiitivisena.
Hyvänä harjoituksena on vähän hankalampina aikoina keksiä vaikkapa 4 positiivisuuden lähdettä:
1. Poikaystävä - Ei parisuhde ole aina ruusuilla tanssimista, mutta jos vain luottaa, että se toinen siellä välittää ja haluaa olla sun kanssa, se on se merkittävin asia. Ei tarvitse nähdä päivittäin tai joka kerta olla yhtä hulppeaa, koska mulle vain riittää tietää että se on siellä. Huh oon rakastumassa, sanotaanko näin! Se jos jokin on mun elämässä tällä hetkellä iso, ellei isoin positiivisuuden lähde!
2. Perhe - Se välittää. Riidat ja erimielisyydet, ja se kun näkee vanhempien pelon kasvoilla tämän sairauden takia, on hirveää. Mutta välittäminen ja rakastaminen. Se kun tietää, että loppupeleissä he haluavat sulle vain hyvää ja tekisivät kaiken sun puolesta. Se on merkittävää ja auttaa jaksamaan.
3. Jaksan elää normaalisti, en luovuta - Olen iloinen ja kiitollinen, että jaksan käydä koulussa ja treeneissäkin useimmiten. Jaksan pitää hymyn huulilla, vaikka tämä tilanne voisi ajaa mut tosi masentuneeksi, niinkuin joskus tekeekin. Silti 70% ajasta jaksan elää täysillä, mistä saan olla kiitollinen.
4. Sain ruotsin kokeesta 7+!!! - 4 ja 5 tulosten jälkeen on positiivista saada ruotsin kokeesta 7+. Monelle varmasti surkea tulos, mutta mulle täydellinen ottaen huomioon, että ruotsin arvosanani ovat korkeimmillaan aina kutosen tasoa. Jeee!
Itseasiassa nyt mulla on ihan hyvä fiilis. En saa antaa sairauden tulla mun elämän tielle. Niin kauan kun elän ja hengitän, on mulla myös mahdollisuuksia ja aihetta hymyyn.
Arvostakaa terveyttänne! Mäkään en osannut sitä arvostaa kun tautini oli remissiossa, että hei mulla menee nyt todella hyvin. Ehkä sitten kun tämä rauhoittuu, niin osaankin taas arvostaa sitä eri tavalla...
Pitkä teksti, mutta silti täynnä mun tunteita ja ajatuksia.
Hyvää Tiistain jatkoa kaikille, pitäkää mielenne positiivisena ♥
