Miksi ottaa liikaa paineita?

Kuka haluaa tälläisen kropan nostaa käden ylös nyt?

Varmasti jokainen oman kehonsa kanssa taisteleva haluaisi. Isot lihakset, silti löytyy rintavarustus. Kun kirjoittaa hakuun 'dream body' on suurinosa tällaisia ja tämä oli vielä se lihaksikkain versio. Monet muut oli todella hoikkia ja pientä mahapalikkaa havaittavissa. Toki kuitenkin pitää olla iso pylly ja tissit, eihän se muuten ole naisen kroppa. Eli paineet on monilla varmasti korkealla.

 

Itse olen vähimmilläni painanut noin 46 kiloa. Se on aika vähän. Silti kropan muotoni ei ole koskaan ollut sellainen, että rasvaprosenttini olisi nollassa tai vatsalihakseni erottuisivat kunnolla. Nyt olen noussut painossani jo yli 50kg ja rasvaakin on kertynyt taas enemmän.

 

Kropan muotoaan ei voi muuttaa. Joku saa parilla vatsalihastreenillä viikossa jo sellaisen mahan josta voi vain haaveilla. Joku syö vähän miten sattuu ja rasva osuu juuri rintoihin. Minä olen yksi niistä epäonnekkaista, jolla rasva kertyy heti mahan alueelle ja sairaudenkin takia maha on aina turvoksissa. Eli se ei auta vaikka juoksisin ja hinkkaisin vatsalihaksia, kun se on mun ongelmakohtani.

 

Haluan tietenkin kehittää itseäni ja kuten viime postauksessanikin jo puhuin, että kesäkuntoon vielä tullaan, niin se ei silti tarkoita sitä, että lähden elämään grammantarkoilla ruokamäärillä ja ylikiireisellä aikataululla, että saisin varmistettua parit treenit päivään. Se tarkoittaa sitä, että hion syömisiäni ja vähennän sitä sokeria & vehnää, sekä treenaan tietenkin kehittääkseni itseäni ulkonäöllisesti, mutta myös kunnon ja fiiliksen takia.

 

Nyt kun kesä tulee kolisten ja huomenna on jo Huhtikuu, niin ihmisillä paineet kasvaa niin älyttömästi. Se on naurettavaa kuinka ihaillaan jotain bikini Fitness - typyjä, ja toivotaan olevamme siinä kunnossa missä he, kun se ei ole sitä todellisuutta. Sen takia ne paineet kertyy ja stressi kasvaa, kun huomataan, ettei saadakaan noita tuloksia mitä näemme muiden kuvissa.

 

Kroppamme on kuitenkin sellainen, joka hakee balanssia. Kun itse olin 40 kilon puolella, niin menkkani olivat epäsäännölliset tai niitä ei ollut ollenkaan. Se on jo yksi iso merkki, josta huomaa sen ettei kropassa ole nyt kaikki hyvin. Yli 50 kilossa taas kroppakin toimii menkkojenkin kannalta normaalisti.

 

Eli kyllä, me voimme kituuttaa itseämme sellaisiin painolukemiin tai ulkonäöllisiin tavoitteisiin mistä tykkäämme, mutta kaikilla meillä on loppupeleissä se tietty painoalue (esim. 50-52) missä kroppa "viihtyy" ja missä sen on hyvä toimia. Senkin takia normaalisti ihmisillä paino liikkuu ja minullakin siinä jopa kilon päivän aikana.

 

Itse omaan pyllyä, mutta tiedän ettei se pelkästä treenauksesta ole tullut vaan olen saanut siihen hyvän 'pohjamuodon', mitä olen tietenkin kehittänyt lisää treenauksella. Mutta aina mulla on siellä myös läskiä ollut joka tuo illuusiota isommasta pyllystä.

Rintani taas hävisivät heti laihtumisen myötä ja se on sitten vain asia joka on nieltävä. Eli kaikkea ei voi siis saada!

 

Aiheeni hyppii taas, mutta pointtinani on se, että miksi ottaa paineita? Miksi itkeä kropan perään johon ei yksinkertaisesti vain ole realistista pääsyä? Miksi näännyttää itseään sen suhteen, että saisi hetkeksi hyvän kunnon ja sitten taas lössähtää kun ei kukaan meistä voi elää täysin tiukalla ruokavaliolla ikuisuutta?

Itse olen mielummin se perusterveellinen, silloin tällöin herkuttelee ja pitää hauskaa, mutta osaa hidastaa ja ottaa ne terveellisemmätkin vaihtoehdot. En silti halua kituuttaa itseäni tai aiheuttaa itselleni paineita kummankaan asian suhteen syönkö-vai enkö syö.

 

No tässä mun ajatuksia, mukavaa loppuviikkoa ♥



NYT MÄ ALOTAN

Huhtikuu on ihan ovella ja mun kesäkuntoon-kiristely-projekti ei ihan ole ottanut tulta alleen. Edelleen arkipäivät menee syömisten kannalta hyvin ja treeniäkin on tullut vedettyä about 4 krt viikkoon, eli sen suhteen ei ongelmia. Edelleen silti viikonloppuisin ja nyt vielä pääsiäisenä on övereitä tullut... Painoni on noussut sinne 51.4kg, tosin se heittelee vahvasti 50-51 välillä, ja kropassa huomaan turvotusta aika-ajoin.

 

Sairauden ja kortisonin takia mä en nyt voi oikeasti edes realistisesti miettiä painoa tai turvotuksen määrää, kun kortisoni itsessään kerää nestettä vaikka söisinkin alle kulutukseni. Tämä on sinällään perseestä, koska kortisonikuurini loppuu vasta Toukokuussa eli mitään ihmeitä en voi sen suhteen tehdä. MUTTA, aina voin tehdä parhaani vaikka jokin mua tässä hidastaisikin.

 

Tajusin sen, etten voi vaan sanoa 'juu katellaan kyllä tää tästä kohta alotan' Vaan nyt oikeasti ruokavalio tiskiin ja sillä mennään. Lähden ensiksi korjaaamaan mun arkisyömiset kunnolla:

Aamiainen - Puuro & mehukeitto/tippa maitoa/marjoja, kananmuna/hevishot/yosa jogurtti

Lounas - koulun mukaan, ei leipää

Välipala - Kananmuna, smoothie, jogurtti, kauraleipää, 1-2 palaa raakasuklaata....

Päivällinen - Kodin mukaan

Iltapala - Kuin välipala

 

SÄÄNNÖT:

Ei herkkuja arkisin (ei edes parrotsit)

5 krt ruokailuja päivässä

VKLP vapaampi linja, jos pakko saada naposteltavaa: parrotsit sallittu (max kerta..)

Kauraleipää max. 2 palaa päivässä!!! Ei siis väli-ja iltapalalla, vaan jompi kumpi.

Hiilarit minimiin lounaalla ja protskua aterioilla

 

Ei siis mikään kauhean tiukka ohjelma, mutta sellainen jolla mä nyt pärjään.

 

Tänään olen syönyt muuten hyvin, paitsi tein eilen raakasuklaata joita olen sitten napostellut... Onneksi pieni paha, mutta silti. Laitoinkin listaan, että pari palaa sitä päivässä ei ole pahaksi, tosin ei niitä kauheasti enää olekaan.

 

Jeee, kyllä tää tästä! Suunta vain ylöspäin ja sitä rataa.

Palataan taas ja sormet ristiin, että nyt mä onnistun.

 



Askel positiivisuuteen

Kuinka haluisinkin otsikon jälkeen aloittaa tämän jollain yltiöpositiivisella lauseella, mutta aloitankin sen sillä, että eilen istuin 4 tuntia lastenklinikan päivystyksessä. Tuloksetta.

 

Syynä siis sairauteni, yllätys-yllätys, eikä hätää tosin ole, mutta lääkärini soitti kesken koulupäivän, että nyt pitäisi lähteä klinikalle. Oikein mitään tietoja ei meille annettu, mutta tiedän että syynä tämä jatkuva verenvuoto ja se, ettei lääkkeet tehoa. Varsinkaan vahva kortisoni ei tehoa. Klinikalla otettiin sydänfilmi, ettei pumppu ole vaurioitunut kortisonista, koska olen saanut rytmihäiriöitä. Sekä verikokeet, ettei hemoglobiini ole tippunut jatkuvan vuodon seurauksena. No nämä molemmat olivat ihan OK. Sen tiesinkin, sillä rytmihäiriöt on mulle tyypillisiä ja varsinkin kun on lääke joka niitä itsessään tuottaa, niin en siinä näe muuta haittaa kuin sen, että ne ovat ikäviä. Verikokeissa mulla ei ikinä nouse tulehdusarvot tai laske hemoglobiini, ei ikinä. Ei edes silloin kun mun calpro huiteli parissa tonnissa ja suoli vuosi yhtenään. Eli en siis ihmetellyt yhtään hyviä arvoja.

 

Kuitenkaan tilanne ei muuttunut, vaan 4 h odottelun jälkeen sanotaan, että voimme lähteä kotiin ja sama lääkelinja jatkuu. Ei he osanneet oikein sanoa, miksi meidät sinne hälytettiin kun ei he tiedä tilanteestani tai voi sanoa juuta-tai-jaata. Siinä sitten odottelimme äitini kanssa jotain ratkaisua. Kortsonin vaihto, asacolin pois-otto...? Koti-ohjeita...? Ei mitään. Jep, ja mua raivostutti niin paljon. Etenkin se, että jouduin skippamaan tunteja koulusta ja se, että se oli yhtä tyhjän kanssa.

 

No joo, voisin valittaa kuinka pepusta tämä kaikki on ja se, ettei reilun kuukauden jälkeen kukaan ole saanut verenvuotoa lakkautettua, mutta silti haluan ja elän ihan tavallista elämää. Mä olen päättänyt, etten ota mitään sairaan lapsen leimaa ja jää kotiin "parantumaan", koska tästä ei parane. Lähden kohta tuplatreeneihin, ensiksi Poweria - lihaskuntoa ja sitten Zumbaa - aerobista ja pitkästä aikaa vähän tanssia. 

Sitäkin nyt toitotetaan, että "älä liiku kauheasti", "Vältä raskasta liikuntaa", "Ei isoilla painoilla" .... Mutta kun te tiedätte mikä intohimo on mulle kehittää kroppaa, ja mä tiedän, että jos jään ilman kunnon treenejä on mun ruokavaliokin heti pielessä. En pysty oikeasti paikollani ollessa hallita syömisiäni vaan tarvitsen aikataulutetun elämän, että sekin pysyisi kurissa. En suostu kaikesta luopumaan.

 

Tietenkin iso miinus on nuo sydämen rytmihäiriöt jotka esim. Sunnuntaina salilla hidasti paljonkin treenausta. Mutta sitten lasken sykettä ja otan rauhallisemmin, enkä tietenkään vedä kuin hullu jos sydämessä tuntuu. Koen kuitenkin, että liikunta tuottaa mielihyvää ja iloa mun elämään, että sen pois jättäminenkin olisi iso miinus kokonaiskuvassa.

 

Askel positiivisuuteen, niinkuin otsikkoon kirjasin, tarkoittaa nyt sitä, että viime viikon itkut on itketty ja nyt vaan mennään ylöspäin. Vaikka paino on noussut ja mahanseutu turvottaa, en voi antaa niiden nyt latistaa itseäni. Päivä päivältä kun mennään, niin kortisonikin loppuu sitten ajallaan ja toivon, että sitten myös suoli rauhoittuu. Mä en oikein voi muuta tehdä kun odottaa ja pitää mieleni posiitivisena.

 

Hyvänä harjoituksena on vähän hankalampina aikoina keksiä vaikkapa 4 positiivisuuden lähdettä:

1. Poikaystävä - Ei parisuhde ole aina ruusuilla tanssimista, mutta jos vain luottaa, että se toinen siellä välittää ja haluaa olla sun kanssa, se on se merkittävin asia. Ei tarvitse nähdä päivittäin tai joka kerta olla yhtä hulppeaa, koska mulle vain riittää tietää että se on siellä. Huh oon rakastumassa, sanotaanko näin! Se jos jokin on mun elämässä tällä hetkellä iso, ellei isoin positiivisuuden lähde!

2. Perhe - Se välittää. Riidat ja erimielisyydet, ja se kun näkee vanhempien pelon kasvoilla tämän sairauden takia, on hirveää. Mutta välittäminen ja rakastaminen. Se kun tietää, että loppupeleissä he haluavat sulle vain hyvää ja tekisivät kaiken sun puolesta. Se on merkittävää ja auttaa jaksamaan.

3. Jaksan elää normaalisti, en luovuta - Olen iloinen ja kiitollinen, että jaksan käydä koulussa ja treeneissäkin useimmiten. Jaksan pitää hymyn huulilla, vaikka tämä tilanne voisi ajaa mut tosi masentuneeksi, niinkuin joskus tekeekin. Silti 70% ajasta jaksan elää täysillä, mistä saan olla kiitollinen.

4. Sain ruotsin kokeesta 7+!!! - 4 ja 5 tulosten jälkeen on positiivista saada ruotsin kokeesta 7+. Monelle varmasti surkea tulos, mutta mulle täydellinen ottaen huomioon, että ruotsin arvosanani ovat korkeimmillaan aina kutosen tasoa. Jeee!

 

Itseasiassa nyt mulla on ihan hyvä fiilis. En saa antaa sairauden tulla mun elämän tielle. Niin kauan kun elän ja hengitän, on mulla myös mahdollisuuksia ja aihetta hymyyn.

 

Arvostakaa terveyttänne! Mäkään en osannut sitä arvostaa kun tautini oli remissiossa, että hei mulla menee nyt todella hyvin. Ehkä sitten kun tämä rauhoittuu, niin osaankin taas arvostaa sitä eri tavalla...

 

Pitkä teksti, mutta silti täynnä mun tunteita ja ajatuksia.

Hyvää Tiistain jatkoa kaikille, pitäkää mielenne positiivisena ♥

 



Itsensä keräystä

Elämä ei ole helppoa. Se on vaikeaa ja sen kanssa on ponnisteltava. Meille kaikille tulee elämässämme eteemme ongelmia ja hetkiä, jolloin ei tiedä olisiko parempi heittää vain kirves kaivoon vai pysyä vain vahvana. On kyse sitten ikuisesta laihdutusprojektista, sairaudesta, erosta tms... Harvan meistä elämä on yhtä ruusuilla tanssimista päivästä toiseen. Mutta siinä synkkyydessä ja kurjuudessa ei voi maata kauaa, sillä tietää, että kohta joku ottaa susta kiinni ja vie mukanaan, jos et nyt kerää itseäsi. Jos vain lähdet pois koulusta, syynäsi, ettet vain kykene, on pakko pysähtyä. Missä vaiheessa taas olen ajautunut näin pohjalle, että arkiaskareet tuottavat vaikeuksia?

 

Tänään mun yksi tärkeimmistä ystävistäni koski mahaani ja naurahti, "ohoh, mikäs siellä pullottaa" kysyin, että mitä, "katoin vaan tota pullukaa". Totta mahani turvotti taas. Olin vielä fiksuna valinnut päälleni tiukan topin, jossa ei yhtään saisi näkyä virheitä. Mä en kestänyt vaan lähdin paikalta ja palasin päässäni vuosia taaksepäin missä sain päivittäin kuulla kommentteja kropastani. Kun yhdistetään: menkat, sairaus, kortisonikuuri ja kouluruokailu = niin saadaan kyllä turvotus päälle. Voin syödä vaikka kaurapuuroa ja mahani on ilmapallo, se ei kysy aikaa tai paikkaa, se vain turpoaa. Tiedän, että kortisonikin turvottaa itsessään ja se mikä pelkoni on ollut kortisonin suhteen niin sieltä se hiipii. Ne nesteet, ne turvotukset se lihominen. Ja vaikka ystäväsi tietää tilanteestasi, ei hänellä ole sitten tilannetajua yhtään. Mä loukkaannuin, otin itseeni ja halusin vajota maan alle.

 

Olen herkkä ihminen. Se on varmaan aika selväksi käynyt tässä vuosien kirjoittamisen aikana. Kroppa on mulle niin herkkä asia. Ei mua kiinnosta jos sanot, että mulla on kimeä ääni tai että mä ärsytän ihmisiä herkästi, go ahead say it. Mutta jos kommentoit mun kroppaa, niin lupaan, että saat mut hiljenemään.

 

Ja voitte vain kuvitella missä mun ajatukset on sitten tänään pyörinyt. Välttelen peiliä ja katsekontaktia mahani kanssa. Googlettelen ruokavalioita ja treenejä keskivartalon kaventamiseen. Vaikka kuinka syön oikein ja treenaan, en voi tietyille asioille mitään. En voi parantaa sairauttani tai poistaa menkkaturvotusta. En voi lopettaa kortisonilääkitystäni. En voi tehdä oikein mitään muuta kuin syödä vähän ja toivoa näyttäväni laihalta.

 

Mutta kun peiliin katsoo näkyy hyvin turvonnut maha ja nesteitä on nyt parissa päivässä jo kertynyt... Kilojakin kertyy... Mitä voin enää tehdä?

 

 

Tänään menen joogaamaan. En tiedä, mutta toivon saavani sieltä vähän mielenrauhaa ja muuta ajateltavaa. Etsin löysän paidan ja toivon, että voisin katsoa itseäni hyväksyvästi peilistä kaikkine virheitteni. Koska tiedän, etten voi asialle nyt mitään.

 

Toivon vaan sydämeni pohjasta, ettei sivuvaikutukset lähde käsistä ja saisin edes pitää ulkoisen kuoreni hyvänä, kun sisintä en voi korjata.

 

Koitan vähentää isoilla painoilla tehtyjä vatsaliikkeitä, ja ylipäätään sellaisia mitkä korostaa tai leventää mahaa. Katsoin just vinkkejä, että jalat ja yläkroppa kun treenauttaa niin keskivartalo näyttää pienemmältä. Eli ei niitä iänikuisia vatsanhinkkauksia, koska nyt teen kaikkeni että olisin 100% tyytyväinen itseeni.

 

 

Huomenna on onneksi jo Perjantai ja nään mun poikaystävää. Tiedättekö, että pelkään myös sitä, ettei hän osaa käsitellä mua ja mun sairautta ja että hän ei voi hyväksyä mun ulkoista kuorta? Tiedän, varmasti tyhmää ajattelua mutta silti totista sellaista. That's what i'm afraid of...

 

 

Nyt lähen sinne joogaan. Love.

Ahdistus

Ei sitten auttanut se yksi kortisonivalmiste tämän suolen vuotoon, joten otettiin käyttöön taas prendnisolon, eli vahva kortisonivalmiste. Ahdistukseni on katossa ja tänään koulussa vain purkautui mun paha olo ja itkin vartin ajan. En vain kestä. Kaipaan aikaa kun ainoa murheeni oli satunnainen pääkipu ja se yksi särkylääke kuukaudessa. Miten kehtasinkaan ikinä valittaa jotain särkylääkkeestä tai pienestä verikokeesta... Ihan kuin joku ylempi voima haluaisi mun maistaa elämää tällaisen paskan kanssa. JA joo se on nyt sitten koettu, eikö olisi mun aika hengähtää?

 

Jos joulun sairaalakohtausta ei oteta huomioon, olen pärjännyt hyvin kortisonin jälkeen syksystä. Ehkä liiankin hyvin, sillä olen ääneenkin saattanut sanoa kuinka sairautta ei välttämättä huomaakaan. Mutta kun mä en ehtinyt edes kunnolla nauttia siitä ajasta, kun olo oli kuin terveellä.

 

Mä kestän tosi paljon, mutta toi kortisoni on yksi mikä on niin iso kynnyskysymys mulle. Mutta nyt se on aloitettu ja toukokuussa lopetettu. Mä tarvitsen voimaa, tää on niin perseestä.

 

Mikä sitten tässä eniten ahdistaa... Koska joo, okei voihan sen ajatella että lääke sinne tänne nyt sinnitellään sen kanssa ja sitten se on ohi. Mutta ne sivuvaikutukset. Ne +10kg tarinat lihomisesta ja kauheasta nestekerrytyksestä joka turvottaa kropan kauhean näköiseksi. Ne väsymyspiikit kun ei jaksa/pysty treenata. Se kauhea himo syödä kokoajan kun kroppa menee sekaisin. Ne epäpuhtaudet ja finnit jotka tulee kasvoilleni.

 

Ja kyllä tossa oli vain murto-osa sivuvaikutuksista. Myös sydämen rytmihäiriöt lisääntyy ja olo ei vain ole normaali kortisonikuurin aikana.

 

Eniten pelkään niinkin pinnallista ja ehkä jonkun mielestä turhaa asiaa kuin ulkonäköä. Lihomista ja turvotusta. Mä en sitä halua. Voin maata vaikka toukokuuhun asti sängyn pohjalla, kunhan en liho. Voin kestää ne rytmihäiriöt, kunhan en liho. Mulla on muutenkin viime aikoina ollut hankalaa syömisen kanssa, sillä haluan samaan aikaan rentoutua ja samaan aikaan taas kiristellä. Entä kun mukaan otetaan lääke joka itsessään lihottaa ja lisää ruokahalua sekä pakostikin voi vähentää treenausta? JES, kesäkunto täältä tullaan vai mites se nyt meni.

 

Olen niin vihainen, surullinen ja ahdistunut. Mä oon kuitenkin koittanut kaikkeni. Elää terveellisesti ja kohdella muita hyvin, miksi mua pitää silti rangaista? Miksei nää paskat voi tulla ihmisille jotka kohtelee muita huonosti? En nyt kehu itseäni, mutta kyllä mä olen omasta mielestäni koittanut olla hyvä ihminen. Mutta eipä kai sillä elämän mittakaavassa ole väliä. Ilmeisesti se on sama mitä teet kun paskaa sataa niskaan sitten muutenkin.

 

Nämä hetket kun et tiedä kenelle voisit kunnolla puhua ettet aiheuta muille vaivaa tai et tiedä syötkö sen perunan koska lihot muutenkin... Nämä hetket on niin painia oman itsensä ja elämänsä kanssa. Kun on itkenyt päivästään puolet, ei enää tiedä olisiko OK vain jäädä sängyn pohjalle vai lähteä menemään ja yrittämään vain elää tätä elämää mikä mulle on määrätty.

 

Mä kuitenkin päivästä toiseen yritän. Mä yritän niin kovin. Käyn koulussa, käyn treeneissä, suoritan hommani ja koitan menestyä. En pääse ruotsin tukiopetusryhmään vaikka numeroni huitelevat 4-5 koska minulla ei ole 'todistettua tarvetta' vaikka puolella ryhmästä ei ole mitään muuta kuin asenneongelma, no mä puren hammasta ja jatkan opiskelua. Menen kotiin, opiskelen, treenaan ja koitan myös jossain välissä ylläpitää sosiaalistakin elämää. En ole missään vaiheessa luovuttanutkaan. Yritän, yritän ja yritän joka päivä.

 

Yritän, vaikka kokeista satelee huonoja numeroita, en valita vaan koitan tehdä enemmän töitä. Opettajat ei katso hyvällä, enkä ole kuin pari kertaa koittanut mainita sairaudestani ja ongelmistani. Eipä se näytä ketään liikuttavan.

Yritän, treenaan noin 4 kertaa viikossa vaikka väsyttäisi. Tuloksia taas ei niinkään, maha pömpöttää edelleen. Mutta silti en luovuta.

Yritän, teen joka aamuisen kaurapuuron ja katson vettä juoden vierestä kun köksän tunneilla muut paistaa lettuja. En lannistu, vaan yritän pitää kiinni ruokavaliostani.

Yritän, olla avuksi kun muut valittavat 7 koenumeroista tai mahakivuista karkkipussin jälkeen, en ole ilkeä haluan olla avuksi vaikka samaan aikaan päässäni jyskyttää omat ongelmani. Milloin joku huomioi ne?

 

Minä en ole luovuttaja, en nyt enkä koskaan. Mutta yksin en jaksa. En pysty en kykene en vain jaksa. Nämä helvetin kulissit jossa pistän hymyn naamalleni ja esitän etten tarvitse apua on niin raivostuttavaa. Kun olen pari kertaa käynyt psykologilla, olen saanut jotenkin niin tuntea oloni tyhmäksi. "Mutta meillä kaikilla on ongelmamme.." Niin eli en saa valittaa omistani? Okei sun hamsteri kuoli, ikävää, mutta mä olen vittu sairas loppuelämäni.

"Joo ei me koulupsykologit oikein näistä sairauksista niin tiedetä... Ehkä parempi olisi sairaalan psykologi." Joo okei kiva, eli kun kerään rohkeuden mennä puhumaan koulupsykologille niin sit sanotaan et joo ei me oikein tälläisiä asioita. No kiva. Moro sitten.

 

SE ikuinen pelko. Pelko siitä, että vuoden päästä voin olla leikkauspöydällä tai kymmenen vuoden päästä omistaa vaikka avanteen. SE pelko, että kroppa ei kestä suolen tulehdusta ja tuhoo kroppaa muutenkin sisältäpäin. SE pelko, ettei joku hyväksy mua tän sairauden kanssa.

 

Ja se ahdistus, että vaikka kuinka puhun, ei kukaan voi ymmärtää loppujen lopuksi. Minähän ne kortisonit joudun syömään ja sivarit kestämään. Minä joudun elämään tässä tilanteessa. En mäkään voisi ymmärtää syöpäsairaan elämää, vaikka kuinka haluaisin. Joten miksi joku terve ymmärtäisi minua.. Niinpä.

 

Ja se sana sairas. Minulla on sairaus. Krooninen sairaus. Paskasairaus. Suolistosairaus. IBD. Olen sairas. Ei en ole. Olen terve. Ei, en ikinä ikinä enää tule olemaan terve...

 

 

Noniin... Näissä ahdistuksen merkeissä lähden pyyhkimään kyyneleet ja nostamaan kulissit pystyyn, että normaali elämä sitten vain jatkukoon... Kiitos blogi, annat voimaa mulle koska kirjoittaminen on mulle todella todella tärkeää.

 

♥♥ 

Hyvin mennyt kulunut viikko

Olen pysynyt terveellisissä rajoissa, vaikkakin pari protskupatukkaa on makeanhimoon täytynyt vetäistä. Mutta tosin en voi olla tiukka kaiken suhteen... Ymmärrätte varmaan. ;)

 

 

Kauraleipää olen syönyt ja kaurajogurtteja, sekä sokeritonta mysliä. Eli siinä on ollut mun perus välipalaa, sitten kaurapuuro aamulla ja perus-koti/kouluruoat.

Jos jotain pitäisi vielä tiukentaa ruokavaliossani, se olisi varmaan leivän vähentäminen. Tosin nyt kun syön 100% kauraleipää, eli ei vehnää ollenkaan, niin se on hyvä. Mutta silti tiedän, että täytyisi korvata niitäkin kananmunilla ja hedelmillä enemmän... Tosin kaikkea en voi ruokavalionkaan suhteen saada!

 

Treenejä on kertynyt tällä viikolla jo 4, salitreenejä pelkästään, mutta silti olen tällä viikolla viihtynyt enempi salilla ja koska oli kokeita ja poikaystävän näkemistä, niin täytyi vähän aikataulujenkin puolesta hyödyntää salia. Tosin tällä viikolla ja varsinkin tänään sain salitreenistä jotenkin paljon irti.

 

Miinusta koko elämäntilanteessa on taas tuo suolisto... Se taas vuotaa verta ja sitä on yritetty nyt lakkauttaa nostamalla lääkeannosta ja eräällä kevyellä kortisonivalmisteella, mutta tuloksia ei toistaiseksi näy... Aina kun puhun tai kirjoitan aiheesta saan pidätellä itkua, koska tämä sairaus on mulle edelleen niin rankka asia. Se fakta että tämä tulee olemaan ikuisesti mun vaivana, ei helpota asiaa. Joskus vain toivoisi, että saisi nyt olla terve, koska tuntuu että olen jo kärsinyt tarpeeksi.

 

Saan tosin olla kiitollinen, että pystyn elämään 90% normaalia elämää. Käydä treenissä ja syödä suht-vapaasti. Mutta silti. Harmittaa myös, että tämä laskee mun ilotasoa niin paljon. Olisin ilman sairautta tällä hetkellä todella tyytyväinen elämääni, mutta nyt se vetää niin paljon pois.

 

Tälle kun ei voi mitään, ei auta itkeä tai valittaa, on vain hyväksyttävä. Sen siitä saa kun kehuin, että mulla on mennyt yllättävän hyvin pienillä lääkeannoksilla ja lääkkellä josta en juuriaan saa sivuvaikutuksia. Jepjep, nyt taas joku ylempi voima haluaa kostaa.

 

NO, ei pureuduta mun elämän masennuskohtaan vaan positiivisiin juttuihin. Mä kehitän nyt mun kesäkuntoa ja mun suhdetta poikaystäväni kanssa, ei tässä kaikki ole perseellään! Koulu nyt vähän niin-ja-näin, mutta ainakin yhteishaun sain tehtyä ja odotellaan sitten mihin pääsen ja pääsykokeita sitten keväällä.

 

Muistakaa kaikki, vaikka yksi asia elämässä ei menisi hyvin, ei se tarkoita että kaikki olisi paskaa. Jos yksi päivä menee penkin alle, se ei pilaa kaikkea. Positiivisuus, siinä on meillä kaikilla harjoiteltavaa. Nyt mua hymyilyttää kun katson ulos ja nään auringon, sieltä se kevät ja kesä tulee, mun lempivuodenajat. Siitä kylmästä ja synkästä talvesta noustaan aina kevääseen, niin miksei sitten omassa elämässäkin noustaisi niistä synkistä ajoista taas positiivisuuteen ja iloon? ♥

 

Eläminen ja se että saa elää on loppupeleissä tärkeintä, sitä ei voi kukaan kiistää. Ja koitan myös aina ajatella, että itselläni on asiat hyvin. Ruokaa, katto pään päällä ja ihmisiä jotka välittää. Turvallinen maa ja auttavia ihmisiä. Miksen siis olisi onnellinen?

 

Meneepä syvälliseksi, mutta se on musta oikeastaan kivakin olla syvällinen. Elämä ei ole vain sitä materiaa ja tapahtumia, se on sitä mitä meissä ihmisissä on sisällä.

 

Pointtini siis on se, että nauttikaa elämästä! Rakastakaa toisianne ♥

 

pus pus

Kesäkuntoon 2016?

Syy miksi en ole kirjoitellut juurikaan on se, etten tällä hetkellä oikein pysty ketään motivoimaan. En itseänikään. Arkipäivät mulla sujuu hyvin ja treenaamisessa ei ongelmaa, mutta se ruokailu viikonloppuisin! Siis voi pylly suoraan kun ärsyttää. Tuntuu aina viikonloppuisin, että se kova työ valuu hukkaan kun ei jaksakaan kiinnostaa mitä syö. Okei okei, mitään övereitä en ole vetänyt nyt viikonloppuna, mutta silti vähän hakoteillä ollaan. Ei vaan ole sopiva yhtälö se, että haluan kehittää kroppaa ja samalla sitten syön miten sattuu.

 

Parisuhteen myötä mulla on noussut kyllä halu nostaa kuntoa ja parantaa kroppaa, koska toinenkin osapuoli käy salilla ja kehittää itseään. Pelkona on siis se, että jotenkin kilot alkaa kertyä taas... Kesäänkään ei ole älyttömän pitkää aikaa, joten haluan, että voin pukeutua bikineihin niin etten häpeile yhtään. Nyt! Nyt on aika aloittaa ilman mitään selityksiä.

 

Tiedän, että viime postauksessa hehkutin sitä, että olen oppinut pääsemään yli ortoreksian oireista, mutta silti alan peittelemään sitä faktaa että kohta menee taas yli tää syöminen. Olen jo nyt lihonut pari kiloa ja tiedän, että se on tätä turvotusta eikä mua paino kiinnostakaan koska se on nyt 50kg, eli aika ihanne mulle muutenkin. Mutta en halua, että se kuitenkaan koostuu läskistä, tiedätte varmaan mitä tarkoitan.

 

Ruokavalio sairaudenkin suhteen olisi hyvä saada enemmän raiteilleen, koska suolen tilanne näyttää taas huonontuvan. Eli ei kyse ole vain pinnallisesta ajattelusta.

 

Mutta okei! Mitkä siis mun tavoitteet on?

Ei herkkuja!!! Ja ei mitään mäkkärisafkaa, ei mitään pakasteranskalaisia ja leipää (paitsi 100% kauraleipä ilman gluteenia). Nyt täytyy oikeasti kiriä jos haluan jotain saavuttaa. Smoothie, kananmunat... Perusterveellinen ruokavalio, jonka mä kyllä osaan kun jaksan vähän miettiä mitä sinne suuhun tungen... Esim. raakapatukat on oikein hyvä välipala ja antaa hyviä rasvoja, niitä oon nyt tykännytkin syödä.

 

Treeniä 4 kertaa viikossa! Jos on paljon kokeita, niin voin katsoa tilanteen, mutta jos kalenterissa on tilaa niin treeniä treeniä, ei jousteta siitä. Kova treeni antaa tuloksia ja vaikka ruokavalio ei olisi 100% täydellinen, niin kova treeni onneksi kuluttaa paljon.

 

Ja paljon vettä tietty. Pitää aineenvaihdunnan käynnissä. Eikä niitä mun himoitsemia parrotseja, asetankin itselleni haasteen... loppukuukausi ilman niitä. Jep, eikä mitään "saa nähdä onnistuuko" vaan sen on pakko onnistua!

 

Mutta nyt lupaan et pidän teitä ajan tasalla tässä kuukauden kiristyksessä. Huh, vähän jännittää mutta aamu alkoi ihan okei, ja eiköhän tää jatkukin hyvin.

 

♥♥