Helmikuu lähenee loppuaan...

Heei! Olen ollut nyt kuluneen viikon lomalla ja ylihuomenna takaisin arkeen. En odota sitä sitten yhtään. Nautin tästä, kun on vapautta ja aikaa. Miksei voisi vaan olla ikuinen loma..?

 

 

Tämä kuukausi on mennyt nopeasti ja tämä kuukausi on ollut ensimmäinen pitkiin aikoihin, kun olen taas saanut vapaamman otteen ruokaan. Olen nyt lomallakin syönyt sen kummemmin ajattelematta kaloreita tai sokerin määrää, ja joku voisi nyt ajatella, että hetkinen eikös tässä nyt mennä väärään suuntaan?

Mutta ei, tässä mennään juuri siihen oikeaan suuntaan.

 

Tilanne on kuitenkin muuttunut paljon siitä, kun melkein ylipainoinen 14-vuotias tyttö halusi pari kiloa pois. Tämä on nyt kohta 16-vuotias, sairastunut IBD:n ja laihtunut 12 kiloa. Ei asiat ole enää niin kuin ne oli silloin kun avasin blogin ja kärsin itkukohtauksista kroppani suhteen. En edelleenkään voi katsoa itseäni 100% hyväksyen ja ajatella, että jes onpas mulla täydellinen kroppa, koska ei, mulla ei ole. Tuleeko mulla ikinä olemaan? Tämän sairauden kanssa joka on juuri mun maha-alueella, eli ongelmaalueellani? Ei, ei varmastikaan. Mutta itsensä hyväksyminen ei käy rääkin kautta. Se käy niin, että voit syödä pussin irtokarkkeja ajattelematta, että sinun täytyy rääkätä itsesi takaisin kuntoon.

 

Edelleen mulla on se, että ajattelen kaiken ulkonäön kautta. Pystyn syömään sen suklaalevyn mutta ne ajatukset sen jälkeen on kauheita. Mulla on siis työstettävää.

 

Pointtina on se, että en tuomitse itseäni viimeaikoisista ruokavalinnoistani. Pikemminkin olen tyytyväinen. Mun täytyy muistaa, ettei mun kroppa toimi samalla tavalla kuin useimpien ja sen takia, syöminen on useimmiten se parempi vaihtoehto kuin syömättömyys.

 

Nauttikaa elämästä, kaikki ei ole niin vakavaa kuin voisi olettaa. Pusut ja hyvät viikonloput!



Kyllähän se aurinko tännekin paistaa...

Vihdoinkin..

 

Mä olen nyt parisuhteessa. Siis mitä?

Joo en itsekään vielä osaa sitä asiaa sen kummemmin ajatella. Enkä siihen täällä blogissa mitenkään lähde perehtymään sen kummemmin.

 

Yhden asian haluan vain sanoa teille tytöille/naisille. Luottakaa itseenne, tulette joku päivä olemaan jollekin se, kenet he haluavat viereensä yöksi. Vielä hetki sitten kun itkin, että olen forever alone ja mussutan suklaata ikuisesti ja kaikki on turhaa kun ei kukaan musta ole kiinnostunut. Näin ne asiat voi elämässä sitten muuttua. Ja mulle kun on nyt omasta mielestäni tapahtunutkin epäonnisia juttuja, niin olen tosi iloinen, että kerrankin saan jotain muutakin ajateltavaa mun päiviin.

 

Syömiset on mennyt arkisin ihan ok, mutta viikonloppusin olen aika paljon hellittänyt. Enää en ole gluteenittomalla, koska se ruokavalio kävi koulun kanssa tosi hankalaksi. Mutta pyrin syömään 100% kauraleipää ja tekemällä näitä pieniä valintoja.

 

Liikunnatkin on sujuneet hyvin, ja olen tyytyväinen siitäkin! Kroppa ja paino näyttävät samoilta, eli syytä huoleen ei toistaiseksi ole vaikka viikonloppuisin olenkin ollut aika vapaalla jalalla. Mutta rehellisesti sanottuna olen ihan onnellinen, että musta kaikkoaa niitä ortoreksian piirteitä, mitkä kävi keväällä & syksyllä aika voimakkaina. Nyt osaan jotenkin enemmän nauttia elämästä, mutta samalla myös olla terveellinen... Hmm, ihan kiva, ainakin musta?

 

Täytyy vaan toivoa, ettei lähde överiksi ja ettei kroppa lähde sitten keräämään mitään rasvavarastoja ja sitten paisutaan taas...

 

Nyt lähden treeneihin! Pitäkää kiva tuleva viikonloppu!

 

♥♥

Syömistä x100 ja mielen myllerrystä

Viikonloppuna söin ja paljon, mutta en kadu sitä mitenkään, sillä olen taas raiteillani vaikka ruokavalioni ei nykyään niin tiukka olekaan.

 

Perjantaina oli ns. kotibileet ja multa pöllittiin 50e, mutta käteen jäi yksi poju, joka oikeesti pistää mun pään niin sekaisin et en tiedä mitä se haluaa tai mitä mä haluan ja nyt olo on hyvin 'messed up' ja toivon vaan et asiat kääntyisi parhaiten päin. Huoh, sormet ja varpaat ristiin.

 

Mä olen vain ihminen joka stressaa. Stressaa kaikesta, eikä saa mielenrauhaa... Pyörin illalla sängyssä ja mietin elämää, eikä tuu unta ja aamulla kun herään niin päässä taas pyörii kaikki jutut. Olisi kiva, että osais rentoutua ja olla ajattelematta niin isosti.

"Okei tää juttu ei toimi, moving on ->" okei, en nyt sano että pitää ottaa säädön loppumiset noin iisisti, mutta minä tunteellisuuden huippu varmaan saan siitä jonkun viimeisimmän tikin ja jään himaan ikuisiksi ajoiksi. Koska olen hyvin loppu!!

 

Ja anteeksi, että aiheeni ei nyt taaskaan liity mihinkään, mutta as you can see im very messed up! Very, very messed up. Mikä siihen sit auttaisi?

 

No Perjantaina jälkeen tää fiilis varmaan selkenee tai vaikenee, saapi nähä. Näemme siis tämän mysteerikaverin kanssa, ellei se nyt peru kaikkea, sillä en vaan saa siitä signaalia, että kiinnostaako nähä vaiko ei.

 

En vaan jaksa olla se lelu jota heitellää ja otetaa jos kiinnostaa. Haluun et joku arvostaa ja pitää must niinkun oon. Jos ei kelpaa ni sano suoraan, älä kiertele ja kaartele tai sovi tapaamisii jos sua ei kiinnosta.

 

Huoh, tuun kirjoittelemaan sillon kun pää selkenee ja saan ajatuksia kirjoitettua.

Silikonit

Kyllä nyt hyppään vähän sivuraiteille tämän aiheen kanssa, mutta koen, että ulkonäölliset asiat ovat isossa osassa kropan kuntoon saamisessa. Ja ettei blogi olisi aina sitä samaa vanhaa lässytystä, niin otetaanpa tällainen aihe missä varmasti on monilla erilaiset mielipiteet.

(ja haluan painottaa sitä, etten puhu nyt henkilöistä jotka hankkivat silikonit esim. syövän tai muun terveydellisen jutun takia vaan puhtaasti ulkonäön)

 

Silikonit.

En tiedä tuntuuko vain, mutta nykyään silikonit ovat paljon 'tavallisempi' asia. Mun lähipiirissäkin on nyt ollut pari henkilöä, jotka suunnittelevat hankkivansa silarit. Eikä siinä mitään, en halua ketään tuomita valinnoistaan, mutta missä vaiheessa ulkonäöstä tai pikemminkin tisseistä on tullut maailman murhe? Sellainen, että jos ne ovat A-B kuppia niin pakko saada kunnon rintavarustus.

 

Musta on surullista, että alaikäisetkin ovat niin ulkonäkökeskeisiä. On moni jo, keiltä olen kuullut haaveita rintojen suurennuksesta vaikka heillä olisi jo rintavarustusta.

Naisilla ja tytöillä kroppa kuitenkin kehittyy ihan yli 20 vuoteen saakka ja raskaus tai laihtuminen/lihominen muokkaa rintojen kokoa.

 

Itselläni on pienet tissit. Kyllä mä tiedän, miltä se tuntuu kun täytyy laittaa ne push-upit päälle ettei joku toppi ala valumaan. Mutta mä en kyllä halua harkita leikkausta, vaan haluan hyväksyä itseni. Se on tosi surullista, ettei kaikki siihen pysty.

 

Mulla on ollut kropan kanssa ongelmia ja mä tiedän -12kg laihtumisen jälkeen, että miltä tuntuu menettää ne juuri kasvaneet tissit. Ei se ole helppoa ja uskon, että jokainen meistä kärsii aina ulkonäkökriiseistä vaikka olisikin leikelty. Mun ystävällä on luonnostaan isot rinnat ja silti hän kärsii itsetunto-ongelmista juuri rintojensa suhteen, milloin ne on liian isot johonkin kivaan paitaan tai on vaikeaa löytää rintsikoita, treenaaminen on vaikeaa kun rinnat on tiellä...

 

Jos saan tulevaisuudessa lapsia tai työskentelen ihmisten parissa, haluan antaa esimerkin muille, että minä hyväksyn itseni tällaisena - hyväksy sinäkin.

 

Jos lähdettäisiin aina sille linjalle, että "joo mun nenä on ruma" -> leikkaukseen, "joo mun tissit on pienet" -> leikkaukseen, "yyh huulet liian pienet" -> vähän täyteainetta... Haluatteko sitten kasvattaa tulevat sukupolvet niin ulkonäkökeskeisiksi?

 

Luin juuri hyvän jutun yhdestä julkisuuden henkilöstä, joka oli nuorena hankkinut silikonit ja nyt lapsen saannin jälkeen ne poistattanut. Siinä yksi hyvä esimerkki siitä, ettei koskaan kannata tehdä mitään hetken mielijohteesta tai vain siitä, että tässä paidassa tissit ei nyt näytä kivalta.

 

Usein myöskin luonto on luonut sulle rinnat jotka näyttää hyvältä sun kropassa. En usko, että mun kropalle sopisikaan mitkään E-kupin pallot, näyttäisin varmaan silloin vielä pyöreämmältäkin.

 

En nyt saa ilmaistua asiaani järkevästi, mutta toivon, että pointti tuli ilmi. Ei mun käsitys muuttuisi vaikka mun parhaasta kaverista tai äidistä jos hankkisivat silikonit. Jokaisen oma kroppa millä tekee mitä tykkää. Haluan kuitenkin muistuttaa, että opetelkaa tykkäämään itsestänne niin kuin olette. Ei se itsetunto siitä nouse kattoon vaikka saisitte täydelliset rinnat, se voi olla paljon syvemmällä siellä pääkopassa.

 

Nonniin, nyt lopetan pälätyksen ja lähden treenaamaan!

♥♥♥ ps. love yourself as you are ♥♥♥

Crohn + treenaaminen = ?

Sairastumisen jälkeen en ole juurikaan blogissa tai yksityiselämässäni sairaudesta puhunut. Aihe on mulle edelleen tosi raskas ja vaikea käsitellä, enkä halua antaakaan itsestäni kuvaa "moi olen sairas." On päiviä milloin sairauteni tuntuu ja on päiviä, kun taas tuntuu ettei sitä olisikaan. Päivittäisiä lääkkeitä lukuun ottamatta.

 

En tiedä tulenko jatkossa aiheesta sen kummemmin juttelemaan, koska en siihen vielä oikein kykene. Kuitenkin koska sairas on suolistossa, ja suolisto on iso osa kroppaa, niin se vaikuttaa toki jollain tasolla treenaamiseen. Minulla ei onneksi juurikaan, mutta silti sairaus välillä itsestään ilmoittelee...

 

Nivelkivut, ne on uusi asia minulle. Polveni ovat siitä asti kun harrastin pienenä koripalloa, niin raksuneet ja jos teen kyykkyä väärin sen olen tuntenut heti polvissa, mutta sehän on aika normaalia kaikille. Sen kummempia kipuja en ole saanut. Kun sairaus diagnosoitiin tämä luki yhtenä oireena, ja ajattelin heti että "ei koske minua."

Väärässä oltiin... Nyt polveni ovat alkaneet kipuilemaan silloin tällöin, ja joskus treeneissäkin täytyy joitain liikkeitä muokata, ettei se rasita polvia.

 

Viime viikonloppuna oli peukalo kipeä ja epäilin heti jotain tulehdusta, koska kipua oli. En ole ikinä tuntenut sormissani kipua. Se meni ohi parissa päivässä (onneksi) ja tajusin, että nivelethän siellä oireilee.. Jos se olisi ollut tulehdus niin kipu olisi jatkuvaa.

 

Toivon kovasti, ettei tilanne ainakaan pahenisi, etten joutuisi lisätä lääkkeisiini vielä nivelkipuihin jotain. Nyt ne ovat kuitenkin siedettäviä ja treeneissäkin pystyn rasitusta esim. polville säätelemään.

 

Pahoinvointi, sekään ei ole täysin epätavallista kovissa treeneissä tai esim ruoan jälkeen treenatessa, mutta se on mulle ollut epätavallista oirehdintaa. Tietyissä liikkeissä huomaan pahoinvointia (esim. kyykky ja x-paino ylös käsillä ja alas).

Myös rankoissa treeneissä pahoinvointia tulee ja nimenomaisissa nopeatempoisissa liikkeissä sitä saattaa tulla. Sekin on sellainen, silloin-tällöin oire, mutta se on uusi juttu, minkä takia täytyy tahtia hidastaa ettei oikeasti lennä laatta.

 

 

Sitten myös tietenkin yleisoire väsymys, kaikilla meillä on väsymystä ja joku saattaakin pyöräyttää silmiään, että "mikäs oire tuo on..." Mutta sitähän ei voi ymmärtää, ennen kuin joutuu itse tähän sairauteen ja sairauden tuomaan väsymykseen. Sellaiseen, ettei vain pääse ylös vaikka tahtoisi. Voin nukkua vaikka 10h ja syödä ison puurolautasellisen, mutten vain kykene lähtemään. Se on sitä croohniväsymystä, mikä suoraan sanottuna välillä vituttaa. Sitä on aina välillä, ei onneksi kauhean usein, että vaikuttaisi esim koulunkäyntiini.

 

Tässä ovat ne yleisimmät oireeni jotka saattavat vaikuttaa treenaamiseeni. Lääkäri kyllä on sanonut, etten saisi treenata kovaa tai välttämättä 2 kertaa viikossa enempää, mutta menen oman kropan mukaan ja pääni ehdoilla. Jos tauti pistää jarrut pohjaan niin sitten jarrutellaan, ja lähdetään myöhemmin kovempaa. Mun haaveena on kuitenkin isona työskennellä liikunnan ja/tai ruokavalioiden parissa edes jollain tavalla, enkä halua nyt nuorena heittää tätä 'nuoruuskuntoa' hukkaan, milloin ns. opetellaan tavat joilla aikuisella mennään.

 

Haluan kuitenkin sanoa, että diagnoosini on välimuotoinen koliitti, eli ollaan siinä crohnin taudin ja koliitin välimaastossa, mutta puhun usein crohnista, ibd:stä tai suolistosairaudesta. Tämä tauti ilmenee jokaisella sairastajalla eri tavoin.

 

En pidä teille nyt sen kummemmin mitään IBD oppituntia, mutta tämä on osa elämääni, vaikka kuinka pyllystä se onkin! Vinkkinä haluan vain antaa sen, että jos kärsitte mahakivuista, ripulista/ummetuksesta, menkat jää pois, laihdutte paljon tai ihan mitä vain poikkeavaa, niin kannattaa käydä lääkärissä. Olin itse jo osastolle tutkimuksiin joutuessani tosi huonossa kunnossa, kun en osannut mennä ajoissa lääkäriin ja lääkärit luulivat tätä stressiksi.

 

En sano, että kipujesi takana on joku sairaus, mutta kannattaa aina varmistaa mitä siellä on. Ihmiskroppa on jännä juttu ja osaa aina yllättää.

 

Nyt lopetan pitkän tekstin, hyvää yötä kaikille!