"On se ihme, ettet ole luhistunut. On sulla kuitenkin rankka syksy ollut tähän asti! Jaksat kuitenkin treenata ja pitää ruokailutkin kurissa. Olet hymyileväinen ja jaksat nauraa."
Niin. Mistä sitä voimaa saa sitten jatkamaan? Mä koen, ettei ihminen valitse sitä, että esim. masentuuko tai ottaako jonkun asian kovemmin kuin toisen. Oon mä itsekin välillä yllättynyt, kuinka olenkin jaksanut mennä treenaamaan vaikka juuri viime yönä olen kärsinyt mahakivuista. Olen ollut yllättävän vähän väsynyt. Sehän on vain loistava asia.
Mä muistan ne pari päivää sairaalan jälkeen. Olin todella pohjalla, en edes muista niin masentavaa fiilistä. Okei, sydänsurut on ollut aika kauheita, mutta se oli kuitenkin erilainen tunne. Se tunne, kun sairastut se on tosi eri luokkaa. Periaatteessa tiedät, että se pitää hyväksyä ja on halua taistella sitä vastaan, mutta taas samalla tuntuu asiat merkityksettömiltä. Mä olen 15-vuotias ja kroppa ilmoittaa, ettei jaksa. Siis nuoren kroppa, sen pitäisi olla parhaimmassa iässä. Se masentaa tosi paljon. Kun joutuu alkaa syömään lääkkeitä. Oon tosi iloinen, että en antanut sen tunteen viedä. Jaksoin onneksi taistella sen yli.
Mua auttoi varmasti treenaaminen. Siitä saa jotenkin hyvää oloa ja vaikka joskus ärsyttää mennä treenaamaan, niin kyllä sitä jää sitten nopeasti myös ikävä. Treenaaminen on myös niin osa arkirutiineja, että kun pääsi taas treenaamaan tuntui arki normaalilta.
En lähtenyt kauppaan ja hukuttanut vihaa ja surua herkkuihin, vaan halusin syödä terveellisemmin. Ehkä siksi, kun tiedän, että ruokavalio heijastuu mun kropan hyvinvointiin. Tuli vähän vihainenkin olo, että antakaa mun nyt jättää ne herkut välistä haluan olla terve. Vaikka se nyt ei ole koskaan enää mahdollista. Vau, toi lause oli masentava.
Ja ehkä se koko ajatus. En pääse tästä ikinä eroon. En ikinä. Kuolemaan asti se on siinä. Pelottavaa jopa?
No kuitenkin. Mistä sitä voimaa saa sitten jatkamaan? Milloin ihminen on tarpeeksi heikko lyömään hanskat tiskiin?
Mä koen, ettei tälläinen voisi mua masentaa. Koen tällä hetkellä, ettei elämässä tule vastaan mitään mikä saisi mut luovuttamaan. Elämä on tosi arvokasta ja kyllä mä ajattelen, että asioita pitää punnita ja miettiä, että mikä sulle merkitsee mitäkin. Sairauden myötä, oon oppinut lyhyessä ajassa arvostamaan terveyttä, itseäni ja kroppaani.
Voin joko a) ottaa asioita huumorilla. Nauraa, että jopas on taas hankala maha. Sellaista se elämä on. Tai b) luhistua kokonaan. Mutta minkä takia? Ei tämä sairaus mua tapa. Vaikeuttaa varmasti mun elämää monellakin tapaa, mutta ihminen on tehty taistelemaan ja tämä on mun taisteluni. Voin oppia tästä ja paljon. Jotenkin haluan uskoa, että kaikella on tarkoitus. Harmikseni sairaus langetettiin mulle, mutta ehkä joku ylempi voima halusi, että joudun taistelemaan ja sitä kautta opin ja kasvan? Jotain sellaista henkistä saan, mitä en olisi ilman sairautta saanut. Tulevaisuus opettaa.
Aika deepiksi menee, tiedän tiedän. Halusin vain pohtia. Voimaa jatkamaan? Sitä saan elämästä, parhaasta kaveristani, perheestäni, treenistä, hyvästä ruoasta ja tulevasta koiranpennustani, joka kotiutuu meille reilun viikon päästä.
Miten tämä liittyy kroppaprojektiin? Sillä tavalla, että jokainen etsii joskus sitä voimaa jatkamaan. Joku haluaa laihduttaa, kasvattaa muskeleita tai päästä eroon syömishäiriöstä. Miten saa sitä voimaa jatkamaan? Usein niitä plussia löytyy enemmän.
Mä rakastan elää. Mä rakastan elämää. Toivottavasti säkin pystyt myös sanomaan tuon. Koska se on tärkeää ja sinä olet tärkeä. Maailma on karu, mutta sä voit tehdä siitä paremman paikan.
♥♥ rauhallista perjantai-iltaa
