Ahdistus

Ei sitten auttanut se yksi kortisonivalmiste tämän suolen vuotoon, joten otettiin käyttöön taas prendnisolon, eli vahva kortisonivalmiste. Ahdistukseni on katossa ja tänään koulussa vain purkautui mun paha olo ja itkin vartin ajan. En vain kestä. Kaipaan aikaa kun ainoa murheeni oli satunnainen pääkipu ja se yksi särkylääke kuukaudessa. Miten kehtasinkaan ikinä valittaa jotain särkylääkkeestä tai pienestä verikokeesta... Ihan kuin joku ylempi voima haluaisi mun maistaa elämää tällaisen paskan kanssa. JA joo se on nyt sitten koettu, eikö olisi mun aika hengähtää?

 

Jos joulun sairaalakohtausta ei oteta huomioon, olen pärjännyt hyvin kortisonin jälkeen syksystä. Ehkä liiankin hyvin, sillä olen ääneenkin saattanut sanoa kuinka sairautta ei välttämättä huomaakaan. Mutta kun mä en ehtinyt edes kunnolla nauttia siitä ajasta, kun olo oli kuin terveellä.

 

Mä kestän tosi paljon, mutta toi kortisoni on yksi mikä on niin iso kynnyskysymys mulle. Mutta nyt se on aloitettu ja toukokuussa lopetettu. Mä tarvitsen voimaa, tää on niin perseestä.

 

Mikä sitten tässä eniten ahdistaa... Koska joo, okei voihan sen ajatella että lääke sinne tänne nyt sinnitellään sen kanssa ja sitten se on ohi. Mutta ne sivuvaikutukset. Ne +10kg tarinat lihomisesta ja kauheasta nestekerrytyksestä joka turvottaa kropan kauhean näköiseksi. Ne väsymyspiikit kun ei jaksa/pysty treenata. Se kauhea himo syödä kokoajan kun kroppa menee sekaisin. Ne epäpuhtaudet ja finnit jotka tulee kasvoilleni.

 

Ja kyllä tossa oli vain murto-osa sivuvaikutuksista. Myös sydämen rytmihäiriöt lisääntyy ja olo ei vain ole normaali kortisonikuurin aikana.

 

Eniten pelkään niinkin pinnallista ja ehkä jonkun mielestä turhaa asiaa kuin ulkonäköä. Lihomista ja turvotusta. Mä en sitä halua. Voin maata vaikka toukokuuhun asti sängyn pohjalla, kunhan en liho. Voin kestää ne rytmihäiriöt, kunhan en liho. Mulla on muutenkin viime aikoina ollut hankalaa syömisen kanssa, sillä haluan samaan aikaan rentoutua ja samaan aikaan taas kiristellä. Entä kun mukaan otetaan lääke joka itsessään lihottaa ja lisää ruokahalua sekä pakostikin voi vähentää treenausta? JES, kesäkunto täältä tullaan vai mites se nyt meni.

 

Olen niin vihainen, surullinen ja ahdistunut. Mä oon kuitenkin koittanut kaikkeni. Elää terveellisesti ja kohdella muita hyvin, miksi mua pitää silti rangaista? Miksei nää paskat voi tulla ihmisille jotka kohtelee muita huonosti? En nyt kehu itseäni, mutta kyllä mä olen omasta mielestäni koittanut olla hyvä ihminen. Mutta eipä kai sillä elämän mittakaavassa ole väliä. Ilmeisesti se on sama mitä teet kun paskaa sataa niskaan sitten muutenkin.

 

Nämä hetket kun et tiedä kenelle voisit kunnolla puhua ettet aiheuta muille vaivaa tai et tiedä syötkö sen perunan koska lihot muutenkin... Nämä hetket on niin painia oman itsensä ja elämänsä kanssa. Kun on itkenyt päivästään puolet, ei enää tiedä olisiko OK vain jäädä sängyn pohjalle vai lähteä menemään ja yrittämään vain elää tätä elämää mikä mulle on määrätty.

 

Mä kuitenkin päivästä toiseen yritän. Mä yritän niin kovin. Käyn koulussa, käyn treeneissä, suoritan hommani ja koitan menestyä. En pääse ruotsin tukiopetusryhmään vaikka numeroni huitelevat 4-5 koska minulla ei ole 'todistettua tarvetta' vaikka puolella ryhmästä ei ole mitään muuta kuin asenneongelma, no mä puren hammasta ja jatkan opiskelua. Menen kotiin, opiskelen, treenaan ja koitan myös jossain välissä ylläpitää sosiaalistakin elämää. En ole missään vaiheessa luovuttanutkaan. Yritän, yritän ja yritän joka päivä.

 

Yritän, vaikka kokeista satelee huonoja numeroita, en valita vaan koitan tehdä enemmän töitä. Opettajat ei katso hyvällä, enkä ole kuin pari kertaa koittanut mainita sairaudestani ja ongelmistani. Eipä se näytä ketään liikuttavan.

Yritän, treenaan noin 4 kertaa viikossa vaikka väsyttäisi. Tuloksia taas ei niinkään, maha pömpöttää edelleen. Mutta silti en luovuta.

Yritän, teen joka aamuisen kaurapuuron ja katson vettä juoden vierestä kun köksän tunneilla muut paistaa lettuja. En lannistu, vaan yritän pitää kiinni ruokavaliostani.

Yritän, olla avuksi kun muut valittavat 7 koenumeroista tai mahakivuista karkkipussin jälkeen, en ole ilkeä haluan olla avuksi vaikka samaan aikaan päässäni jyskyttää omat ongelmani. Milloin joku huomioi ne?

 

Minä en ole luovuttaja, en nyt enkä koskaan. Mutta yksin en jaksa. En pysty en kykene en vain jaksa. Nämä helvetin kulissit jossa pistän hymyn naamalleni ja esitän etten tarvitse apua on niin raivostuttavaa. Kun olen pari kertaa käynyt psykologilla, olen saanut jotenkin niin tuntea oloni tyhmäksi. "Mutta meillä kaikilla on ongelmamme.." Niin eli en saa valittaa omistani? Okei sun hamsteri kuoli, ikävää, mutta mä olen vittu sairas loppuelämäni.

"Joo ei me koulupsykologit oikein näistä sairauksista niin tiedetä... Ehkä parempi olisi sairaalan psykologi." Joo okei kiva, eli kun kerään rohkeuden mennä puhumaan koulupsykologille niin sit sanotaan et joo ei me oikein tälläisiä asioita. No kiva. Moro sitten.

 

SE ikuinen pelko. Pelko siitä, että vuoden päästä voin olla leikkauspöydällä tai kymmenen vuoden päästä omistaa vaikka avanteen. SE pelko, että kroppa ei kestä suolen tulehdusta ja tuhoo kroppaa muutenkin sisältäpäin. SE pelko, ettei joku hyväksy mua tän sairauden kanssa.

 

Ja se ahdistus, että vaikka kuinka puhun, ei kukaan voi ymmärtää loppujen lopuksi. Minähän ne kortisonit joudun syömään ja sivarit kestämään. Minä joudun elämään tässä tilanteessa. En mäkään voisi ymmärtää syöpäsairaan elämää, vaikka kuinka haluaisin. Joten miksi joku terve ymmärtäisi minua.. Niinpä.

 

Ja se sana sairas. Minulla on sairaus. Krooninen sairaus. Paskasairaus. Suolistosairaus. IBD. Olen sairas. Ei en ole. Olen terve. Ei, en ikinä ikinä enää tule olemaan terve...

 

 

Noniin... Näissä ahdistuksen merkeissä lähden pyyhkimään kyyneleet ja nostamaan kulissit pystyyn, että normaali elämä sitten vain jatkukoon... Kiitos blogi, annat voimaa mulle koska kirjoittaminen on mulle todella todella tärkeää.

 

♥♥ 

Jännitys

Mua jännittää. Voikun joku voisi oikeasti luvata, että vuosi eteenpäin ja mulla rullaa asiat paremmin kuin hyvin. Tarkoitan nyt pääosin opiskelua. Tänään olisi yksi oppilaitosvierailu ja mua jännittää. Saan onneksi yhden luokkakaverin mun mukaan, mutta silti. Tämä oppilaitos kun on se mihin haen 90% varmuudella ensimmäisenä.

 

Eihän tämä liity periaatteessa mun blogin aiheeseen, mutta kyllähän se jännitys & stressi heijastuu kaikkeen mitä teet. Treeneihin, syömiseen, nukkumiseen... Mulla ei onneksi vielä ole stressi niin korkealla, että nuo alueet kärsisi. Maha mua kyllä jännittää tässä jännityksessä eniten, eli lisää stressattavaa. Koska kun stressaan -> maha oireilee... Nyt mulla on muutenkin ollut taas pahoinvointia treeneissä ja ilmaa paljon mahassa... Mistä lie johtuu, kun olen nyt gluteenittomalla ruokavaliolla?

 

Hmm, en ole puhunutkaan siitä, mutta aika extempore lähin kokeilemaan gluteenitonta. Syön nyt gluteenitonta leipää, gl näkkileipää, ei pastaa tms. En nyt tiedä kauan tässä pysyn, mutta haluan kokeilla vähän eri vaihtoehtoja. Miten gluteeniton vaikuttaa esim. yleisvireyteen vai vaikuttaako mulla ollenkaan. Ikuisesti en ole siitä luopumasta, kun ei mulla ainakaan nyt ole siihen tarvetta.

 

No päivä kerrallaan tästä eteenpäin. Nyt on aika suunnilleen kuukausi siihen, että lopulliset valinnat täytyy tehdä. Miksi pitää olla tällainen stressaava ihminen? Olisi aika helppoa, jos voisi vaan valita ne 5 opiskelupaikkaa johon hakee ja mennä iloisin mielin, on se sitten se lukio tai amis mihin pääsee. Mutta ei, mä jännitän ja jännitän.

 

Nyt olen onneksi päässyt treenaamaan:

Maanantaina - salilla, tiistaina - powerissa ja eilen steppicardiota. Loppuviikon treenit on vielä auki. Tänäänkin riippuu kuinka väsynyt olen, mitkä fiilikset vierailun jälkeen ja ehdinkö menemään enään mihinkään. Vähän fiilikset mukaan.

 

Täytyy nyt kuitenkin muistaa välttää ylilyöntejä, varsinkin kun treeneissä on ollut sitä pahoinvointia mikä ei ole hirveän hyvä merkki... En mielellään haluaisi pahentaa mun terveydentilaa juuri nyt.

 

Mutta nyt mä riennän kouluun, palaillaan!

♥

omia fiiliksiä

Hejsan kaikki.

 

Mä olen ollut jo aikaisin ylhäällä, sillä mulla oli lääkäri. Syynä poisjääneet kuukautiset. Ja miksi mä avauduin jostain intiimiasioista kuntokuuriblogiin? No yksinkertaisesti siksi, että lääkäri oli vahvasti sitä mieltä, että yhtäkkiä poisjääneet menkat kielii siitä, että painoa on tippunut ja liikuntaa on lisätty. Sehän olisi kyllä periaatteessa aika hyvä syy oudosti käyttäytyvälle hormoonisysteemille. Lääkäri kuitenkin käski tarkkailla menkkoja, vatsakipuja yms. oireita, ja palaamaan syksyllä niin tarkistetaan, että kroppa toimii normaalisti.

 

Vaikka vaihtoehtoja itsekin punnitsin, en ehkä ihan ajatellut syynä olevan kropparemontti. Lääkäri sanoi, että laihtumista ei saisi enää tapahtua ja liikunnan pitäisi olla max 4 kertaa viikossa, eli jo 5 kertaa alkaa menemään yli ja voi vaikuttaa menkkoihinkin. Nyt en ole pariin viikkoon säännöllisesti edes urheillut, koska ripari & kreeta. Toisaalta kyllähän olen aina kun mahdollisuus on ollut, niin käynyt salilla ja jumpassa. Lääkäri tosin sanoi myös sitä, että tämän ikäisen on turha käydä salilla ilman ohjaajaa...

 

Tää ei hirveästi kyllä nosta urheilumotivaatiota. Varmaan ymmärrätte miksi. Harmittaa, että jos kova työ kropan kanssa "palkitaan" näin. En tosin tiedä, mitä mun pitäisi muuttaa tottumuksissani. Urheilua haluaisin kovasti harrastaa, mutta ehkä pidän tänään välipäivän ja menen huomenna uudelleen. Vaikka olen kyllä aina yrittänyt pitää asiat balanssissa..

 

Eilen söin taas ihan perusterveellisesti, mutta nyt mun päätös on tämä koko ruokavalionkin suhteen: Syön pääosin perusterveellisesti eli kotisafkaa ja ruokavalion koitan pitää samana. En kuitenkaan laske kaloreita, en mieti sokerin määrää enkä rajaa mun syömisiä. Haluan, että mun kroppa toimii täysillä ja tiedän, että nuoren kroppa kaipaa paljon ravintoa.  En tarkoita, että alan mässäämään herkkuja tai riennän heti roskaruoan kimppuun. Tarkoitan sitä, että kovan rääkin jälkeen huomaan sen, että kroppa tarvitsee taukoa. Veikkaan, että stressitasotkin ovat hyvin korkealla koko kroppaprojektin jäljiltä.

 

Syön siis edelleen normaalisti. En vedä herkkuövereitä. Konffiksessa syön kakkuja.

Huomenna olisi tarkoitus leipoa jotain konffikseen, jos haluan maistiaisen, niin voin sen ottaa. Nyt mun pääsana on balanssi eli tasapaino ruoan & liikunnan suhteen.

 

Varmasti tärkein tavoite on tällähetkellä pitää paino samoissa lukemissa ja kropan kuntoon saaminen täysillä. Siihen en halua, että mun kuukautiset joudutaan käynnistämään lääkkeillä.

 

Tällä kertaa tällaista pohdintaa...

 

♥