Miten sitten pitäisi toimia?

Eilen oli taas sairaalapäivä. Lääkäri oli todella huolissaan mun painosta. Siitä miten syön ja mitä syön ja siitä kuinka paljon liikun. Hänen mielestään mun kannattaisi nyt rajoittaa liikuntaa. Kokeilla vaikka reilu kuukausi kevyellä/vähällä liikunnalla. Eli toisinsanoen ei mitään kuntosaleja tai kroppaa rasittavaa. Noh, mitäs siihen sitten...

 

Syödä kai pitäisi enemmän, vaikka omasta mielestäni syön paljon. En sitten tiedä kuinka paljon enemmän. Rasvaa pitäisi lisätä ja hiilaria, ettei mene liha-kasvislinjalle. Blaah sanon mä. Aika paljon on koitettu työstää sitä, että söisin paremmin ja menisin salille ja sitten sanotaan, että väärin on tehty. Tiedän, että mun kroppa ei ole kunnossa, mutta pitäisikö mun mennä neljän seinän sisälle suklaalevy kädessä? En mä nyt lihotakaan haluisi.

 

No suunnitelmat on vähän auki. Mä jo mietin syksyn tavoitteita ja näin edespäin, mutta tiedän, että se on tosi turhaa. Mun tilanne on aika hektistä just nyt ja kropan olo saattaa muuttua päivässä toiseksi.

 

Tiedän, ettei musta nyt juuri ole miksikään laihduttajabloggajaaksi, kun se osio mun elämästä vähän niinkuin jo sulkeutui. Nyt ei siis laihduteta, vaan koitetaan saada kroppa terveeksi. Mä jo mietin kuntosalin lopettamista... Mitä järkeä maksaa itsensä kipeäksi joka kuukausi, jos kuntosalilla käymistä ei edes suositella? Ja jos oma vointi ei siellä käynnistä edes kiitä? Hankalia tilanteita, on toi kuntosalin jäsenyys kuitenkin ollut sellainen lottovoitto mun elämässä, niin tuntuisi surulliselta se lopettaa. En kuitenkaan osaa sanoa mitä kannattaisi tehdä.

 

Aikamoista vuoristorataa. Fiilikset on vähän niin-ja-näin tällä hetkellä. No, päivä kerrallaan..

xoxo mä

SYKSYN TAVOITTEET

Heipsanssaa. Mä huomasin, etten olekaan taas pitkään aikaan kirjotellut tavoitteita ylös ja sitä, että miten nyt tästä taas lähdetään etenemään. Tähän asti syksy on ollut aika vuoristorataa , mutta koettelemukset kasvattaa.

 

Olen nyt päättänyt, että sairaudesta huolimatta haluan ainakin yrittää elää kuin ennen tätä sairautta. Eli haluan silti edistyä kroppani suhteen ja jatkaa terveellisiä elämäntapoja. Ja jokainen kuka siellä nyt kamppailee esimerkiksi laihdutuksen tai minkä vaan asian suhteen, niin tsemppiä, et ole yksin!

 

 HERKKULAKKO 

 

Tosissaan.... Ensimmäinen tavoitteeni on herkkulakko. Nyt syksyllä olen pariinkin otteeseen taas pitänyt aikamoisen herkuttelupäivän ja olo on aina ollut kauhea. Se sokerin, rasvan ja hiilihydraattien määrä... Se saa mun kropan aina sekaisin. Muutenkin mä huomaan sen omassa vireystilassani. Jaksan paljon paremmin treenata ja keskittyä päivän askareisiin, jos en ole juuri edellisenä iltana vetänyt järkyttävää satsia herkkuja.

 

Tämän tulisi kestää siis jouluun asti. Kyllä, jouluun asti. Se on aika pitkä aika, mutta jo yli viikko ollaan kestetty ja loppuun asti mennään. Haluan nähdä ja tuntea, miten mun kroppa reagoi kun jouluna syön taas suklaata ja muita herkkuja. Siihen asti saa herkut jäädä pois. Jännää, katsotaan miten onnistuu...

 

Mä en kuitenkaan kiellä itseltäni esim. raakasuklaata, mutta en saa kuitenkaan päivittäin vetäistä mitään raakasuklaalevyä. esim. viikonlopun herkkuhetkinä voin kehitellä omia herkkujani. Pointti on se, että sokeri & rasva jäisi minimiin ja perusherkut pois kokonaan.

 

SÄÄNNÖLLINEN LIIKUNTA

 

3 kertaa viikossa olisi tällainen hyvä määrä vähintään käydä salilla ja ryhmäliikunnoissa. Oman jaksamistason mukaan kuitenkin. Jos olo on voimaton ja väsynyt, niin tietenkin lepään, koska oma hyvinvointi on myös yksi tavoitteeni.

 

OMA HYVINVOINTI JA TERVEYS

 

Tietenkin haluan ja yritän pitää oman hyvinvointini korkealla. Tämä on kohta, jota harvoin edes ajattelen kirjoittaessani näitä tavoitteita. Se on kuitenkin yksi iso alue, joka koostuu kaikesta. Siitä mitä syöt, miten liikut ja kuinka nukut. Haluan pitää rennon, stressittömän ja rauhallisen syksyn ja koittaa pitää oman hyvinvointini korkealla. Niin, että syksyn jälkeen voin sanoa oloni olleen pääsääntöisesti hyvä. Toki en tähän voi itse 100% vaikuttaa, sillä jos sairaus nyt päättää pistää pahan vaihteen päälle tai olo muuten vain huononee, mutta kunhan yritän niin se on pääasia.

 

Tämän kummempia tavoitteita en edes ajatellut itselleni pistää. En mitään painotavoitteita tai ulkonäöllisiä seikkoja. Mä haluan kyllä haastaa juuri sinut ajattelemaan kokonaisvaltaisesti, ei pelkästään niitä pinnallisia asioita. Ajattelen niin, että kyllä se kroppa hehkuu myös ulkoa jos se hehkuu sieltä sisältäkin ;)

 

Jospa nyt saataisiin vähän positiivisempaa fiilistä tännekin puolelle ja vaikka sää on hyvin syksyinen ja sateinen, niin ei anneta sen lannistaa.

 

♥♥ minä

 



"sul oli ennen kivat rinnat..."

Viime postauksen jälkeen olen ainakin 2 uutta postausta jo kirjoittanut. Ne on tosin lentäneet suoraan roskakoriin. Tuttu tunne, bloggaajat?

 

En tiedä. Sekava olo on kyllä ollut ja kai mulla saakin olla. Paljon on sulateltavaa ja mietittävää. Elämähän on käännöskohtia täynnä. Ja en oikeasti tiedä, miksi mun kroppablogi on muuttunut syvälliseksi ja omaksi vitutuspäiväkirjaksi. Okei, siltä tämä on viime aikoina tuntunut.

 

Oon kyllä pääosin saanut kehuja mun muuttuneesta ulkomuodosta. Kuitenkaan ihmiset ei osaa useinkaan mitään sanoa. Tällä viikolla kuulin, että mun tissit on pienentyneet laihtumisen ja treenaamisen vuoksi. Osaksi totta, siis ihan varmasti on. Toisaalta taas olen laihtunut myös sairauteni takia ja jostain syystä läskiä on lähtenyt tosi paljon rintakehästä. Esim. mun solisluut erottuu paljon paremmin mitä ennen. Kyllä mun rinnat ovat pienentyneet ja nyt olen asiaa vasta tuon kommentin jälkeen jäänyt miettimään.

 

Mua surettaa älyttömästi se, ettei ihminen ole ikinä tyytyväinen. Mua surettaa se, etten mä ole tyytyväinen. Virhe virheen perään. On liikaa läskiä, mutta sitten on taas liian pienet rinnat. On jotenkin liian luikku ja sitten onkin liian muhkea. Ei saa kuitenkaan syödä liikaa, mutta äläpä syö liian vähääkään. Ei saa laihtua liikaa, ei saa myöskään lihota.

 

Kenellä muulla vain palaa hermo?

 

No paskat sanon mä. Ehkä mä otan nämä pienet rinnat, mutta mä myös otan hoikan kropan. Kyllä mä mielummin olen sitten hoikka kuin rintava. Toki oisin molemmat jos saisin, mutta näillä mennään. Toivottavasti nämä ihmiset ketkä puhuvat mun selän takana, saisi jotain vähän parempaa aihetta ja miettimistä.

 

Ja miten taas tämä postaus kääntyi vitutukseen ja siihen kun 'kaikkionniinhuonosti' ? Tosi asiassa ei edes ole. Mä kuulin ton kommentin jo alkuviikolla ja olen senkin jo sulattanut. Nyt menee itseasiassa ihan hyvin. On lihassärkyä ollut aika paljonkin tällä viikolla, mutta 3krt jo käyty treenaamassa. Tänään söin vehnähöttöä, tortillan ja koulun "pizzan" muodossa. Muuten on linja pysynyt terveellisenä ja herkuttomana, jippijaijei.

 

Voisin joku päivä oikeasti ottaa taas koneen syliin ja miettiä mun tulevia tavotteita ja ajatuksia, eikä pelkästään tätä arkimasennusta. Nyt painun pehkuihin, huomenna aikainen aamu. Adioos.

PÄÄTÄ JOKAINEN AAMU, ETTÄ OLET HYVÄLLÄ TUULELLA

Vihaan kaikkia kliseisiä sanontoja. Näitä, että "positiivisuus lähtee itsestäsi" ja "ajattele positiivisesti" lässynlää. No kuitenkin kai pakko nyt sanoa, että tuo päivän aloittaminen, se jos jokin on kaiken A ja O.

 

Nyt viimeaikoina on mun mielialat olleet vähän niin ja näin. Enimmäkseen olen ollut huonolla tuulella ja tiedän, että se on ihan okei. Ei aina voi hyppiä pilvissä ja olettaa, että kaikki asiat on täydellisesti. Nyt olen kohdannut vastoinkäymisiä ja olen niistä jo aikani valittanut, mutta eikö olisi aika hyvä aika ottaa se askel eteenpäin?

 

Mä en saavuta mitään sillä, että kierin itsesäälissä ja valitan elämääni. Sairaudet ne on niin perseestä, mutta nekin on asioita joiden kanssa oppii elämään. Siitä sairaudesta tulee sulle itsestäänselvyys. Niin kauan kun mä jaksan käydä koulua ja treenata, ei ole mulla syytä pistää hanskoja tiskiin. Kaikkihan me ollaan tultu tänne vain taistelemaan ja selviytymään elämästämme. Elämä sen kuin on yhtä taistelutannerta.

 

Voiko sitten itse vaikuttaa siihen positiivisuuteen? Mä en tiedä. Koen, että voi ja ei. Ihmisiä on kuitenkin erilaisia ja oman mielen hallinta voi olla joskus todella haastavaa. Täytyy kuitenkin ajatella, että jokainen päivä on uusi alku. Mä koen, että tämä sairaus saattaa kasvattaa mua henkisesti. En ehkä enää ajattelekaan jotain ihan pientä asiaa niin päällekäyvänä. Elämä on kuitenkin yksi iso kokonaisuus.

 

Jos nyt unohdetaan hetkeksi nämä syvälliset mietteet ja kysellään miten mun kroppa voi tällä hetkellä. En ole turvonnut, onneksi! Kyllä olen pinnallinen ihminen ja mun itsetunto on viimeaikoina vasta kohentunut, mutta pelkäsin tosissani saavani kauheat turvotukset päälle kuten kortisoni on saattanut monille tehdä. Vatsaa on tosin turvottanut, mutta sekin voi johtua sairaudesta eli ei pelkästään kortisonista. Paino on pysynyt 48 kilon kieppeillä.

 

Mun kropan suhteen ajatukset on aika ristiriitaiset. Siis ihmisethän sanoo, että olen laiha. Ja kyllähän mä itsekin näen oman painoni. Olisin niin rukoillut ja antanut kaikkeni saadakseni olla tämänhetkinen minäni, esimerkiksi vuosi sitten. Mutta kaikesta tästä huolimatta, en osaa arvostaa tätä. Kun mulle sanotaan, että sairaus on tiputtanut mun painoani, niin olo tuntuu turhalta. Ai jaa, kaiken vaivan näin tämän takia? Vaikka tiedän, että onhan varmasti terveelliset elämäntavatkin vieneet mun kroppaa tähän suuntaan. Se itsetunto ja itserakkaus, se on niin vaikea asia saavuttaa. Loppujen lopuksi alan miettimään, että miksi vihasin itseäni 10kg lihavempana? Miksi? Olinhan mä sama ihminen sisältä..?

 

No nyt menen syömään mun kanasalaattia ja valmistautumaan treeneihin. Pidetään aktiivisuustaso yllä, eiks jep? Jo kolmas kerta tällä viikolla, saa olla ylpeä!

 

♥♥

Ahdistus ja ärsytys

Voiko joku antaa mulle lomaa? Vaikka 2 viikkoa? Se riittäisi.

 

Saisin avata mun ajatuksia ja miettiä, että mitä viime aikoina on tapahtunut. Haluaisin vain pienen rentoutumisloman. Haluaisin aikaa treeneille. Sellaisia päiviä, milloin voisin mennä vaikka aamupäivällä jumppaan ja iltapäivällä rentoutua kotona. Voisin mennä kaverin kanssa kaupungille, syödä hyvää ruokaa ja palata kotiin ilman murheita seuraavan päivän töistä tai hommista.

 

Lähtisin isovanhemmilleni kylään. Olisin siellä pari päivää ja palaisin kotiin. Nyt se tuntuu vaikealta lähteä viikonlopuksi pois kotoa, kun kotonakin olisi hommaa ja tekemistä. Jos olisin lomalla, olisi päiviä enemmänkin kuin vain ne 2.

 

En halua sisäistää vielä sitä tosiasiaa, että kärsin nyt sairaudesta. Vaikka asian kanssa pystyn tälläkin hetkellä elämään, en halua. Voidaanko me vain peruuttaa kesään? Aurinko? Pitkät laiskat aamut?

 

Kun ahdistaa. Ei halua nousta sängystä. Tietää, että vaikka menee kouluun ja tekee pakolliset hommat, ei se edistä suuntaan tai toiseen. Oppiminen on vaikeaa ja ajatukset pyörivät muualla. Tuntuu, ettei opettajat tajua. "HALOO, mulla juuri diagnosoitiin IBD! Antakaa mulle lomaa, älkää pakottako mua tekemään näitä juttuja!" Miksi joku kenellä on keskittymishäiriö saa apuja koulussa, mutta joku kenellä on IBD ei saa? Eikö sekin jo vaikuta aika paljon, että koulussa ei pysty keskittymään IBD:n takia?

 

En tiedä. Olo on vain jotenkin hyvin ailahtelevainen. Eilen oli ihan hyvä päivä. Ostin kaksi uutta takkia, ja se kyllä tuntui ihan kivalta ostaa ne pienimmät koot. Ainoa vaan, että tänään en haluakaan niitä enää. Menen siis ne palauttamaan. Pelkään, että mun äiti kohta repii hiuksensa päästä mun takia. Äiti yrittää auttaa ja yrittää olla tukena, mutta kun vitutus on niin korkealla. Täytyy vain olla onnellinen omasta perheestään ja lähipiiristään. Aina on ihmisiä keitä kiinnostaa, vaikka ei siltä tuntuisikaan.

 

Ainoa asia mitä ehkä eniten nyt pelkään, on se, että saan jonkun burn-outin. Että keho palaa loppuun ja ei enää vain jaksa. Mä kyllä odotan, että kortisonilääkitys loppuu, sillä se on yksi lääke joka heittää mielialoja.

 

Tuntuu niin oudolta, että enään ahdistuksen aiheena ei olekaan kroppa vaan se mitä siellä sisällä tapahtuu. En olisi vuosi sitten osannut tälläistä odottaa tai ajatella. Ajatukset olivat silloin paljon itsekeskeisimpiä. Mitä sitten jos et ole kaikista kiintein tai laihoin? Mitä sitten? JOS olet terve ja voit hyvin, älä rääkkää itseäsi. Itsekin olin normaalipainossa, mutta silti itkin omaa ulkomuotoani. Nyt enemmänkin murehditaan sitä, että paino ei saisi tulla liian alas. Ei tämäkään ihan hirveän mukavaa ole.

 

Nyt on kyllä pakko sanoa, että suhtautuminen syömiseen on aika hakoteillä. Koitan löytää sen kultaisen keskitien.

Yääh, palaillaan. Toivottavasti hyvällä tuulella.

Krooninen suolistosairaus

Itkettää, masentaa ja tekisi mieli maata sängyn pohjalla. Mulla diagnosoitiin siis krooninen suolistosairaus eli IBD. Eli Crohn tai Koliitti, mutta kumpi, niin se selviää kun koepalat on tutkittu. Eli noin kuukauden päästä. Lääkärit tosin jo kallistui Crohnin tautiin, mutta sanotaan nyt aluksi, että mulla on IBD ja katsotaan sitten, mikä se loppupeleissä on.

 

Se on siis loppuelämän sairaus. Vaikeaa siinä on tietenkin se, että jokaisella potilaalla on sairaus aika yksilöllinen. Joillain voi olla lievä koliitti, joka ei ilmene kuin satunnaisilla vatsakivuilla ja siihen riittää säännöllinen lääkitys tai ruokavalion muokkaaminen. Joku voi olla niin sairas, että se vaikuttaa elämiseen.

 

Mun sairaus on tällä hetkellä keskivaikea. Suoli on siis aika pahassa kunnossa, mutta yllättävää kyllä, mä olen muuten ihan OK kunnossa ja täysin yleisvoinniltani hyvä. Nyt vaan sain aika kovat lääkitykset käyttöön. Yhtenä lääkkeenä siis kortisoni. Se kortisonihan mua tässä ehkä eniten pelottaa, sillä siinä on kovat sivuvaikutukset. Esimerkiksi lihominen ja turvotus. Luin jo netistä kuinka kortisonia syöneille on tullut +10kg ja "kuukasvot", eli tosi pyöreät ja turvonneet kasvot. Mä voin vain rukoilla etten joudu samaan läskikroppaan, mistä juuri olen taistellut pois.

 

Joskus vain tuntuu elämä epäreilulta. Mä olen pyrkinyt syömään oikein ja harrastamaan liikuntaa. Mä olen koittanut pitää aktiivisen elämäntyylin ja elää terveellisemmin kuin muut mun ikätoverit. Mä en ole omasta mielestäni ollut ilkeä tai tehnyt pahoja asioita. Mutta silti jostain syystä, mä saan pitkäaikaissairauden? Tiedän ettei elämää voi ennustaa ja voi käydä huonoa tuuria, mutta tällä hetkellä mun mieli on niin maassa. Mitä tapahtui sille perusterveelle nuorelle tytölle? Hän on nyt IBD-potilas ja lääkärikäynnit sen kun lisääntyy.

 

En halua rypeä itsesäälissä ja tiedän, että joku saattaakin ajatella tätä pikkujuttuna, mutta kyllä se muhun kolahti ja kovaa. Ei musta kenenkään 15-vuotiaan pitäisi kamppailla tälläisen kanssa. Ei musta kenenkään nuoren naisen, jolla on elämä edessä, pitäisi pohtia sitä, miten sairaus tulee vaikuttamaan tulevaisuuteen.

 

No koitetaanpas nyt ryhdistäytyä. Mä haluaisin pitää treenit mukana mun elämässä, vaikka lääkäri sanoi, että lihakset saattaa pistää vastaan ja olla normaalia 'laiskempia', koska kortisoni saattaa aiheuttaa sen. Myöskin unenlaatu saattaa huonontua ja nämä kaikki asiat tietenkin vaikuttavat treenaamiseen. Kuitenkin, mä haluaisin pitää sen 3 kertaa viikossa sellaisena treenimääränä johon olisin tyytyväinen. Jospa jo tänään pääsisin tauon jälkeen salille?

 

Ruokailujen suhteen aion tiukentaa. Jos mä tulen kortisonin myötä lihoamaan, niin haluan, että mun ruokavalio on tiukka ja sellainen, ettei se lihota mua itsessään. Eli vaikka mieli tekisi, niin en ala heittämään ruokavaliota läskiksi, vaan aion alkaa noudattamaan mieluiten VHH-ruokavaliota, eli jättämään turhat hiilarit ja sokerit pois. Katsotaan, mä varmasti palaan tähän aiheeseen, kunnes olen suunnitellut miten tämän toteutan. Anyways, ruokavalio ei tule olemaan lepsu missään nimessä.

 

Senhän näkee sitten ajan kanssa, miten esim. kortisoni vaikuttaa ja miten tämä sairaus lähtee etenemään. Kuukauden kuluttua olen varmasti paljon fiksumpi, kun olen lääkärissä käynyt ja lopullisen diagnoosin saanut. No ei auta kun nostaa pää pystyyn ja yrittää paskasta fiiliksestä nousta vain ylös. Kaiken kanssa oppii elämään, eikö se näin mene?