Itsensä keräystä

Elämä ei ole helppoa. Se on vaikeaa ja sen kanssa on ponnisteltava. Meille kaikille tulee elämässämme eteemme ongelmia ja hetkiä, jolloin ei tiedä olisiko parempi heittää vain kirves kaivoon vai pysyä vain vahvana. On kyse sitten ikuisesta laihdutusprojektista, sairaudesta, erosta tms... Harvan meistä elämä on yhtä ruusuilla tanssimista päivästä toiseen. Mutta siinä synkkyydessä ja kurjuudessa ei voi maata kauaa, sillä tietää, että kohta joku ottaa susta kiinni ja vie mukanaan, jos et nyt kerää itseäsi. Jos vain lähdet pois koulusta, syynäsi, ettet vain kykene, on pakko pysähtyä. Missä vaiheessa taas olen ajautunut näin pohjalle, että arkiaskareet tuottavat vaikeuksia?

 

Tänään mun yksi tärkeimmistä ystävistäni koski mahaani ja naurahti, "ohoh, mikäs siellä pullottaa" kysyin, että mitä, "katoin vaan tota pullukaa". Totta mahani turvotti taas. Olin vielä fiksuna valinnut päälleni tiukan topin, jossa ei yhtään saisi näkyä virheitä. Mä en kestänyt vaan lähdin paikalta ja palasin päässäni vuosia taaksepäin missä sain päivittäin kuulla kommentteja kropastani. Kun yhdistetään: menkat, sairaus, kortisonikuuri ja kouluruokailu = niin saadaan kyllä turvotus päälle. Voin syödä vaikka kaurapuuroa ja mahani on ilmapallo, se ei kysy aikaa tai paikkaa, se vain turpoaa. Tiedän, että kortisonikin turvottaa itsessään ja se mikä pelkoni on ollut kortisonin suhteen niin sieltä se hiipii. Ne nesteet, ne turvotukset se lihominen. Ja vaikka ystäväsi tietää tilanteestasi, ei hänellä ole sitten tilannetajua yhtään. Mä loukkaannuin, otin itseeni ja halusin vajota maan alle.

 

Olen herkkä ihminen. Se on varmaan aika selväksi käynyt tässä vuosien kirjoittamisen aikana. Kroppa on mulle niin herkkä asia. Ei mua kiinnosta jos sanot, että mulla on kimeä ääni tai että mä ärsytän ihmisiä herkästi, go ahead say it. Mutta jos kommentoit mun kroppaa, niin lupaan, että saat mut hiljenemään.

 

Ja voitte vain kuvitella missä mun ajatukset on sitten tänään pyörinyt. Välttelen peiliä ja katsekontaktia mahani kanssa. Googlettelen ruokavalioita ja treenejä keskivartalon kaventamiseen. Vaikka kuinka syön oikein ja treenaan, en voi tietyille asioille mitään. En voi parantaa sairauttani tai poistaa menkkaturvotusta. En voi lopettaa kortisonilääkitystäni. En voi tehdä oikein mitään muuta kuin syödä vähän ja toivoa näyttäväni laihalta.

 

Mutta kun peiliin katsoo näkyy hyvin turvonnut maha ja nesteitä on nyt parissa päivässä jo kertynyt... Kilojakin kertyy... Mitä voin enää tehdä?

 

 

Tänään menen joogaamaan. En tiedä, mutta toivon saavani sieltä vähän mielenrauhaa ja muuta ajateltavaa. Etsin löysän paidan ja toivon, että voisin katsoa itseäni hyväksyvästi peilistä kaikkine virheitteni. Koska tiedän, etten voi asialle nyt mitään.

 

Toivon vaan sydämeni pohjasta, ettei sivuvaikutukset lähde käsistä ja saisin edes pitää ulkoisen kuoreni hyvänä, kun sisintä en voi korjata.

 

Koitan vähentää isoilla painoilla tehtyjä vatsaliikkeitä, ja ylipäätään sellaisia mitkä korostaa tai leventää mahaa. Katsoin just vinkkejä, että jalat ja yläkroppa kun treenauttaa niin keskivartalo näyttää pienemmältä. Eli ei niitä iänikuisia vatsanhinkkauksia, koska nyt teen kaikkeni että olisin 100% tyytyväinen itseeni.

 

 

Huomenna on onneksi jo Perjantai ja nään mun poikaystävää. Tiedättekö, että pelkään myös sitä, ettei hän osaa käsitellä mua ja mun sairautta ja että hän ei voi hyväksyä mun ulkoista kuorta? Tiedän, varmasti tyhmää ajattelua mutta silti totista sellaista. That's what i'm afraid of...

 

 

Nyt lähen sinne joogaan. Love.

Ahdistus ja ärsytys

Voiko joku antaa mulle lomaa? Vaikka 2 viikkoa? Se riittäisi.

 

Saisin avata mun ajatuksia ja miettiä, että mitä viime aikoina on tapahtunut. Haluaisin vain pienen rentoutumisloman. Haluaisin aikaa treeneille. Sellaisia päiviä, milloin voisin mennä vaikka aamupäivällä jumppaan ja iltapäivällä rentoutua kotona. Voisin mennä kaverin kanssa kaupungille, syödä hyvää ruokaa ja palata kotiin ilman murheita seuraavan päivän töistä tai hommista.

 

Lähtisin isovanhemmilleni kylään. Olisin siellä pari päivää ja palaisin kotiin. Nyt se tuntuu vaikealta lähteä viikonlopuksi pois kotoa, kun kotonakin olisi hommaa ja tekemistä. Jos olisin lomalla, olisi päiviä enemmänkin kuin vain ne 2.

 

En halua sisäistää vielä sitä tosiasiaa, että kärsin nyt sairaudesta. Vaikka asian kanssa pystyn tälläkin hetkellä elämään, en halua. Voidaanko me vain peruuttaa kesään? Aurinko? Pitkät laiskat aamut?

 

Kun ahdistaa. Ei halua nousta sängystä. Tietää, että vaikka menee kouluun ja tekee pakolliset hommat, ei se edistä suuntaan tai toiseen. Oppiminen on vaikeaa ja ajatukset pyörivät muualla. Tuntuu, ettei opettajat tajua. "HALOO, mulla juuri diagnosoitiin IBD! Antakaa mulle lomaa, älkää pakottako mua tekemään näitä juttuja!" Miksi joku kenellä on keskittymishäiriö saa apuja koulussa, mutta joku kenellä on IBD ei saa? Eikö sekin jo vaikuta aika paljon, että koulussa ei pysty keskittymään IBD:n takia?

 

En tiedä. Olo on vain jotenkin hyvin ailahtelevainen. Eilen oli ihan hyvä päivä. Ostin kaksi uutta takkia, ja se kyllä tuntui ihan kivalta ostaa ne pienimmät koot. Ainoa vaan, että tänään en haluakaan niitä enää. Menen siis ne palauttamaan. Pelkään, että mun äiti kohta repii hiuksensa päästä mun takia. Äiti yrittää auttaa ja yrittää olla tukena, mutta kun vitutus on niin korkealla. Täytyy vain olla onnellinen omasta perheestään ja lähipiiristään. Aina on ihmisiä keitä kiinnostaa, vaikka ei siltä tuntuisikaan.

 

Ainoa asia mitä ehkä eniten nyt pelkään, on se, että saan jonkun burn-outin. Että keho palaa loppuun ja ei enää vain jaksa. Mä kyllä odotan, että kortisonilääkitys loppuu, sillä se on yksi lääke joka heittää mielialoja.

 

Tuntuu niin oudolta, että enään ahdistuksen aiheena ei olekaan kroppa vaan se mitä siellä sisällä tapahtuu. En olisi vuosi sitten osannut tälläistä odottaa tai ajatella. Ajatukset olivat silloin paljon itsekeskeisimpiä. Mitä sitten jos et ole kaikista kiintein tai laihoin? Mitä sitten? JOS olet terve ja voit hyvin, älä rääkkää itseäsi. Itsekin olin normaalipainossa, mutta silti itkin omaa ulkomuotoani. Nyt enemmänkin murehditaan sitä, että paino ei saisi tulla liian alas. Ei tämäkään ihan hirveän mukavaa ole.

 

Nyt on kyllä pakko sanoa, että suhtautuminen syömiseen on aika hakoteillä. Koitan löytää sen kultaisen keskitien.

Yääh, palaillaan. Toivottavasti hyvällä tuulella.

miks jotkut syntyy täydellisinä?

Ihana kävellä kotiin, kun mun perään huudellaan. Menomatkalla "tapa ittes".

Tulomatkalla "vitu läskiperse!!" ... En tiedä oliko kukaan huutajista täysjärkinen, mutta toi silti satuttaa. 

Olen niin täynnä kaikkea paskaa ja kiinteytysprojekteja, että räjähdän. Ennen tapanani oli lohduttautua herkuilla ja yksinololla. Nyt mä olen vaan yksin.

Mun paino nousee, vaikka musta teen kaiken oikein. 

Mä sain perjantaina itkukohtauksen äidin edessä. Mua painaa niin monet asiat, ja kun itkin, luulin että nyt saisin avautua äidille kunnolla kaikesta. Mutta sekin tilanne vilahti ohi silmien ja äiti pyysi mua vain rauhoittumaan omassa huoneessani. Mä en siis saanut sanottua sanaakaan, etten olisi uudelleen alkanut itkemään. 

Kohta alkaa loma (enään viikko) ja tosiaan se ei helpota asiaa. Mun toinen sisarus on kesähoidossa ja isoveli leireillä, mun vanhemmat on edelleen töissä ja kaverit sitten välttelee mua. Niinkuin viime kesän, tulen olemaan aikalailla yksin. Töitäkään en onnistunut saamaan.

Tämä kroppa kuntoon-blogin aihe taas haahuilee ihan omissa maailmoissa, mutta mulla on niin paljon muitakin murheita, niin tämä koko projekti vain pahentaa asiaa. Mä aion kyllä jatkaa.

Se mekko ei vieläkään mene kiinni asti. Mulla on enään 6 päivää. Ja paino nousee vaan.

Olisi edes joku ihminen, kelle puhua tästä kaikesta.

Toivottavasti muiden projektit sujuu paremmin.

epätoivo

Tänään kun napsin vähän suklaanappeja ystävältäni, ajattelin että mitä väliä tällä kuntokuurilla onkaan. Yks hailee mulle, eiköhän sitä ehdi aikuisena keventymään.

Kävin kotimatkalla postissa hakemassa kevätjuhlamekkoni. Menin iloisena kotiin ja aloin sovitella mekkoa. Mutta ei... se ei mene kiinni.

Siinä vaiheessa mä taas itken meikkini, että miksi helvetissä mä ajattelin päivällä niin. Ja miksi helvetissä en voi olla laiha kaunokainen, kun monet mun kaverit, jotka syö herkkuja.

Mä en voi kertoa tästä mun äidilleni, joka maksoi itsensä kipeäksi mekkoa ostaessa. Mä voin kertoa että hieno oli, ja mahtui päälle yms. Vaikka viimeinen lause totta ei olisikaan.

Mä en voi ostaa enää isompia vaatteita! Tää mekko käy monelle aikuiselle, mutta miksei mulle?

Kai mun on vaan pakko näytellä ja viettää kuntokuurilla tämä loppu kuukausi, että tuo mekko kevätjuhlissa menisi mun päälle. En luultavasti onnistu, sillä kuka menettää senttejä vartalostaan kuukaudessa? 

Tämä mun "en-laihduta-dieetti" kääntyi päälaelleen. Mun on laihduttava. Ainoa tuki tälle on mun blogi, sillä en kerro tästä kenellekkään.

Toivottakaa onnea.