Kaikille ketkä käyvät läpi tämänlaista prosessia, oli tavoitteena sitten lihakset - paino alas - kiinteytyminen... tulee varmasti välillä luovuttamisen tunne ja sellainen tunne, ettei ole edistynyt yhtään. Mä voisin tällä hetkellä nostaa käteni ylös ja ottaa vastaan suklaalevyn. Nyt tuntuu, että ollaan taas siinä pisteessä etten jaksa. En jaksa koittaa muokkaa kroppaani sellaiseksi minkä ylläpito on yhtä helvettiä. Tiedä sitten onko hyvä vai huono asia pelätä kokoajan lihomista ja sitä, että kilot ja läski vyöryää takaisin.
Jotta pääsisin tästä tunteesta eroon päätin tulla kirjoittamaan. Aiheesta miten olen muuttunut. Jos nyt jätetään hetkeksi pois fyysiset muutokset ja keskitytään siihen, mitä henkisesti on itsessäni tapahtunut.
Tulipahan vaan mieleen eilen, kun pikkuveli joi pirtelöä, että minkälaisen kohtauksen olisin saanut ennen uutta itseäni. Olin aina hyvin tarkka siitä, että jos joku sai herkkuja oli minunkin saatava. Mieleni muuttui heti surkeaksi jos näin, että minulle oltiin ostettu omasta mielestäni pahoja tai liian vähän karkkeja. Ei väliä kuinka monta levyä suklaata olin jo omilla rahoillani ostanut, oli minun pakko saada kaikki herkut mitä muukin perhe söi.
Jos huomasin, että suklaalevystäni oli viety pari palaa oli taas helvetti irti. Minun suklaatani oltiin syöty. Voitteko kuvitella?
Tässä siis näkyy ainakin yksi hyvin suuri muutos. Ei mua nyt voisi vähempää kiinnostaa jos joku sattuu syömään mulle kuuluvat herkut tai jos joku saa jotain mua enemmän. En esimerkiksi voinut ottaa mcdonaldsissa lastenateriaa, koska halusin isomman. Juustoaterian. WTF... Vaikka tiedätte että ateriat on aika samat, vain isommilla ranskalaisilla & juomalla. Voisi siis sanoa, että kärsin jostain ahmimishäiriöstä siihen aikaan.
Sokerista vieroittautuminen olisi kyllä luullut olevan isompikin haaste jos näitä tekstejä lukee. Kyllähän se on ollutkin, mutta en olisi uskonut sitä, kuinka paljon sitä tahdonvoimaa itsestäni kuitenkin löytyy. Itselleni suuri ylpeydenaihe oli joskus se, että olin jopa päivän ilman herkkuja. Siis voitteko uskoa: päivän! Ja se teki tiukkaa...
Tässä siis ainakin yksi ylpeydenaihe itselleni. Kun taas joku päivä päätän alkaa herkutella, osaan kuvitella, että se pysyy kohtuudessa. Ei se karkkipussi viikossa haittaa jos se pysyy siinä yhdessä karkkipussissa. Sitä odotellessa!
Valitettavasti paljon ulkonäkökeskeisempi musta on tullut. Ei sillä, mä olen aina välittänyt mun ulkonäöstä, mutta nyt musta tuntuu, että se keskittyy enemmän mun kroppaan. Ahdistaa. Se on varmaan se oikein kuvailevin sana tähän tilanteeseen. Vaikka omasta mielestäni näytän jo bikineissä ihan ookoolta, en silti voi hyväksyä sitä. Se varmasti vie aikaa ja tuottaa kyyneliä, mutta jaksan toivoa, että kova työ palkitaan.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti