Sekavia ajatuksia

Apua mistä alottaisin... Usein kun mietin postausta keksin 1000 aihetta mikä painaa mieltä ja mistä haluaisin kirjoittaa, mutta kun alkaa näpyttämään, ei tekstiä juuri synny. En vain jotenkaan saa kuvailtua ajatuksia sanoiksi. Bloggaajat, u know!

 

Okei kokeillaan.

Aloitetaan eilisestä illasta, kun äiti keitti kaakaota ja laittoi pöytään kermavaahtoa, suklaakastiketta ja kääretorttua. Ei oikeasti ikinä perheen kanssa herkutella arkisin, mutta kaakao MUN heikkous! Enkä pidä kaakaota pahana juomana, juon sitä normaalisti, mutta ne LISUKKEET! Kääretortusta en edes niin välitä, mutta menihän yksi sellainenkin siinä höpötellessä.

 

Sitten kastikkeiden jäätyä yli, äiti puhui että voisi ostaa täksi päiväksi esim. jätskiä ja leipoa rinnalle jotain herkkuja, niin saataisiin nekin pois jääkaapista.

VOITTE kuvitella mun tuskan, kun haistan lämpimät jotkut leivokset uunista ja jätski sulaa maukkaasti lautasella, ja mä en saisi ottaa.

 

Nojoo, asiaa en illemmalla miettinyt sen kummemmin. Tänään kun tulin koulusta suuhuni meni kaksi palaa eilistä kääretorttua. En voinut vastustaa...

Aloin ajattelemaan miksi en voisi ottaa sitä kääretorttua? Miksi en voisi tänään herkutella perheen kanssa? Mun tekee NIIIIN mieli...

 

Olen 14 vuotias tyttö, painan n. 55 kiloa ja pituudeltani n 160cm. Painoindeksissä täysin normaali. Miksi mä en voi hyväksyä itseäni?

 

Riparijuttujen alkaessa mun mielessä on pyörinyt pelkästään bikinit. Kun siellä mainittiin että joka päivä uidaan paljon ja saunotaan, ei mun mieleen muuta tullutkaan, kun että mun pitää olla bikineissä = puolialasti. OKEI, voisinhan mä valita uimapuvun, mutta ei sekään mun kroppaa peitä. Ja haluanko mä olla kireässä adidaksen uimapuvussa ja säätää sen kanssa joka aamu, kun muut pitävät alusvaatteet kesän ajan bikineinä. EN.

 

Mä en tykkää mun kropasta. Näytän lihavalta musta jokaisessa vaatteessa ja vaikka hyväksyn itseni paremmin esim. seisoessa, kun vatsamakkarat eivät ryppyile, niin heti kun istun meinaan saada paniikin tiukoissa vaatteissa, sillä mun vatsa rypistyy läskiksi.

Aika normaalia, eikö? Täytyy olla aika laiha, ettei vatsaan tule läskiä ryppyyn kun istuu. Mutta minkäs teet. Mä häpeän mun kroppaa.

 

Onhan mulla muitakin ulkonäöllisiä paineita, mutta useimmiten mietin, että jos olisin laihempi, mun elämä kulkisi paremmin.

 

Sen takia musta tuntuu että bikineiden käyttö olisi aika haastavaa. En ole käyttänyt bikineitä sitten kun olin 5v. Kokoajan hirmu kovat paineet, että saankohan vatsamakkarat pois ennen kesää. En saa. Ei mun, 14 vuotiaan tytön pää, kestä sellaista painetta, että mun täytyy laihtua niin paljon kesään mennessä. Mutta sitten kun en onnistu, rankaisen aina itseäni ajattelemalla sitä kuinka läski olen ja muuksi en muutu.

 

Jos ihan rehellisiä ollaan, mä olen myös tarkkaillut muita. Oon saanut mielihyvää siitä, että joku kenestä en niin välitä käy esim. mäkkärissä ja nään siitä vaikka snapchatissa tai instagramissa. En tiedä onko se väärin, sillä se on vaan mun pään sisällä. Mutta mä aattelen, että "Jes noikin lihoo, en oo ainoa!" vaikka mun ja muiden elämien ei pitäisi mitenkään vaikuttaa toisiimme.

KYLLÄ, mä olen katkera, että jotkut 50kg mun ikäiset syövät mua 100 kertaa enemmän roskaa, kun minä, eivätkä liho. Se on geeneistä ja mä tiedän sen.

Musta tuntuu, että jos mä kuukauden ajan syön mitä tahdon, lihon sen +10kg eikä paluuta ole. En vaan hyväksy sitä kohtaloa ittelleni, ja oon yrittänyt kaikkeni muuttaakseni sen.

 

Kotona ei oo helppoa asua, juuri näiden ruokahoukutusten takia. Joku ostaa jätskiä ja antaa sullekkin. Mitä sä teet? Annat vaan pois? Kyllä se joskus onnistuukin, mutta olo tuntuu oikeasti ulkopuoliselta kun muut herkuttelee ja sä vaan yrität selittää, ettei sulle maistu.

 

Pahinta tässä on se, että kun ihan aluksi mä alotin tän projektin sovin itteni kanssa, etten käy kaupassa ostamassa herkkuja. Oonko mä kertaakaan käynyt näiden kuntokuurien aikana? EN. Mutta tiedättekö mitä? Mun tavoitteet on pahentunut.

"Et saa syödä sitä etkä sitä etkä sitä!" pienistäkin paloista suklaata tai keksiä mun olo on tuntunut kauhealta.

 

Mulla on myös lihomisen pelko. Ja joku saattaa olla ihan että WTF, eihän kukaan halua lihoa, mutta oikeasti. Mä tuijotan vaakaa kun hullu, vaikka tiedän ettei se vaaka kerro kaikkea. Mun paino nyt ei ole onneksi noussut (tai erityisemmin laskenut) tässä parissa kuukaudessa, mutta en tiedä mitä tekisin jos se nousisi.

Tuijotan joka ilta mun kroppaa peilistä ja mietin, että miten saan näin paljon pois mun kehosta. Läskiä sitä senkun riittää.... Joka ilta vaivun ihan hirveään pettymyykseen, jos olen niitä herkkuja syönyt, vaikka ei sen niin pitäisi olla. Kadehdin mun kavereita ketkä syö ja syö ja syö, eikä niitä kiinnosta se vaakaluku, ne pystyy olemaan omia itsejään.

 

Tässä voi myös olla se mun lapsuus. Olin itseasiassa paljon pyöreämpi. En tiedä ihan tarkalleen mistä se johtui... Liikuin paljon, koska harrastin koripalloa, mutta söin myös herkkuja jonkun verran, niinkuin varmasti monet pienet tekevät. En muistaakseni kuitenkaan älyttömästi. En vain tarkaillut suupaloja, eli vähän niinkuin kaikki lapset.

Mulla oli 3-4lk joku lihoamiskausi. Mä lihoin jonkin verran ja jos kehtaisin, niin laittaisin kuvan, mutta mä en kehtaa. Mua hävettää, kun äidillä on facebookissa jotain vanhoja kesälomakuvia missä mäkin olen, olen lihava. Kirjaimellisesti LIHAVA.

Anyways, 3 luokalla mä sain ihan ekaa kertaa kuulla face2face näin: "Ootsä raskaana??" yheltä pojalta. Mä olin ihan hämillään: "Mitä??". Mun vieressä oleva poika vastasi "Se kysy ootsä raskaana". Tilanne oli hirveä, pojat ympärillä nauroi ja tajusin, että ne puhu mun vatsasta joka pullotti. Se on mun eka muistikuva siitä, että aloin tajuamaan näitä pinnallisia asioita. Kyllä mä olin ehkä tajunnut, etten oo ihan laiha, mutta ei se ollut mulle big deal. Mä olin mä. Sen jälkeen sain sitten kuulla keneltä jos toiselta, että olen lihava. En muista edes kuinka paljon kuulin sitä paskaa, en ihan älyttömästi kuitenkaan, sillä olin vielä niin pieni, että kerroin niistä aikuisille. Olen varma, että seläntakana musta puhuttiin enemmän.

 

Nelosluokan puolivälillä vaihdoin koulua ja kas kummaa, sain siellä kuulla että oon läski. Viimeiset läskittelyt kuulin 6lk. Yläasteella en enää. Onneksi.

Mä oon kasvanut pituutta ja nyt normaalipainossa. Olin siis ylipainossa joskus 4lk ainakin, en muista sen tarkemmin milloin pääsin siitä pois, sillä liikuin ja söin mun mielestä aika samalla lailla.

 

Tilanteita oli paljon, milloin joku luokkakaveri, randomi, jopa mun terveydenhoitaja ja oma isoisä sanoi mua lihavaksi. Kun tuollaisen pienen tytön päähän tolkutetaan sitä että on lihava, niin kyllä se sinne omaan päähän jäi aika kovaa kiinni. Eikä ole sieltä pois lähtenytkään.

 

7lk keväällä aloin oikeasti vasta yrittämään kunnolla muuttamaan mun syömisiä (blogin alku u know) ja nyt tähän hetkeen 8lk talvi niin olen niin vaihtelevasti niitä totellut. On ollut hetkiä milloin mulla menee päin puuta ja ollut hetkiä milloin oon ylittänyt itseni. En edes tiedä tän postauksen pointtia. Tiedän vaan, että olen antanut lähteä kaiken tässä 30minuutissa itsestäni.

 

Mua vaan itkettää ja väsyttää. Tää viikko on ollut uuvuttava. Sekin mua harmittaa, että treeneissä oon ehtinyt käymään vaan 2krt, tänään tai huomenna en ehdi ja sunnuntai on kysymysmerkillä... Syömiset tänä vklp ei tule olemaan mitenkään hehkeät, mutta musta tuntuu, että tarvitsen taukoa. Toisaalta, sitä taukoa mulla oli jo viime vklp... Mutta kuka sen tosissaan määrittää, millon mä saan niitä syödä ja millon en. Minä itse.

Olo tuntuu aika hukassa olevalta nyt, mutta mä yritän, yritän oikeasti. Parempi mieli ensi viikolla, maybe? :/