Voiko joku antaa mulle lomaa? Vaikka 2 viikkoa? Se riittäisi.
Saisin avata mun ajatuksia ja miettiä, että mitä viime aikoina on tapahtunut. Haluaisin vain pienen rentoutumisloman. Haluaisin aikaa treeneille. Sellaisia päiviä, milloin voisin mennä vaikka aamupäivällä jumppaan ja iltapäivällä rentoutua kotona. Voisin mennä kaverin kanssa kaupungille, syödä hyvää ruokaa ja palata kotiin ilman murheita seuraavan päivän töistä tai hommista.
Lähtisin isovanhemmilleni kylään. Olisin siellä pari päivää ja palaisin kotiin. Nyt se tuntuu vaikealta lähteä viikonlopuksi pois kotoa, kun kotonakin olisi hommaa ja tekemistä. Jos olisin lomalla, olisi päiviä enemmänkin kuin vain ne 2.
En halua sisäistää vielä sitä tosiasiaa, että kärsin nyt sairaudesta. Vaikka asian kanssa pystyn tälläkin hetkellä elämään, en halua. Voidaanko me vain peruuttaa kesään? Aurinko? Pitkät laiskat aamut?
Kun ahdistaa. Ei halua nousta sängystä. Tietää, että vaikka menee kouluun ja tekee pakolliset hommat, ei se edistä suuntaan tai toiseen. Oppiminen on vaikeaa ja ajatukset pyörivät muualla. Tuntuu, ettei opettajat tajua. "HALOO, mulla juuri diagnosoitiin IBD! Antakaa mulle lomaa, älkää pakottako mua tekemään näitä juttuja!" Miksi joku kenellä on keskittymishäiriö saa apuja koulussa, mutta joku kenellä on IBD ei saa? Eikö sekin jo vaikuta aika paljon, että koulussa ei pysty keskittymään IBD:n takia?
En tiedä. Olo on vain jotenkin hyvin ailahtelevainen. Eilen oli ihan hyvä päivä. Ostin kaksi uutta takkia, ja se kyllä tuntui ihan kivalta ostaa ne pienimmät koot. Ainoa vaan, että tänään en haluakaan niitä enää. Menen siis ne palauttamaan. Pelkään, että mun äiti kohta repii hiuksensa päästä mun takia. Äiti yrittää auttaa ja yrittää olla tukena, mutta kun vitutus on niin korkealla. Täytyy vain olla onnellinen omasta perheestään ja lähipiiristään. Aina on ihmisiä keitä kiinnostaa, vaikka ei siltä tuntuisikaan.
Ainoa asia mitä ehkä eniten nyt pelkään, on se, että saan jonkun burn-outin. Että keho palaa loppuun ja ei enää vain jaksa. Mä kyllä odotan, että kortisonilääkitys loppuu, sillä se on yksi lääke joka heittää mielialoja.
Tuntuu niin oudolta, että enään ahdistuksen aiheena ei olekaan kroppa vaan se mitä siellä sisällä tapahtuu. En olisi vuosi sitten osannut tälläistä odottaa tai ajatella. Ajatukset olivat silloin paljon itsekeskeisimpiä. Mitä sitten jos et ole kaikista kiintein tai laihoin? Mitä sitten? JOS olet terve ja voit hyvin, älä rääkkää itseäsi. Itsekin olin normaalipainossa, mutta silti itkin omaa ulkomuotoani. Nyt enemmänkin murehditaan sitä, että paino ei saisi tulla liian alas. Ei tämäkään ihan hirveän mukavaa ole.
Nyt on kyllä pakko sanoa, että suhtautuminen syömiseen on aika hakoteillä. Koitan löytää sen kultaisen keskitien.
Yääh, palaillaan. Toivottavasti hyvällä tuulella.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti